Aamuöisin unta odottaessani ajattelen kirkkaita, tosia ajatuksia. Tietenkään en muista niitä enää herätessäni. Olen tahmea iltaan asti, liikun hitaasti kuin unessa, herään kunnolla vasta kun pitäisi mennä nukkumaan. Kun sitten nukahdan, näen unia erittäin likeisestä fyysisestä kontaktista ihmisiin, jotka kuuluvat erittäin kaukaiseen menneisyyteen. Niihin vuosiin, joihin minuuteni pysähtyi ja jäi. Ei sillä että kaipaisin niitä ihmisiä, mutta ehkä heidän ilmaantumisensa uniini kertoo jotain oman kehitykseni asteesta.
En tunne sitä ihmistä, joksi olen tullut. Olen kulkenut juuri niitä teitä jotka tahdoin kiertää kaukaa. Kaikki se on tapahtunut, mitä eniten pelkäsin. Ja pelot ovat muuttuneet vielä suuremmiksi, kasvaneet hirviön mittoihin, niiden varjoon jää kaikki muu.
Miten jatkaa tästä, kun en ymmärrä tätä nykyisyyttäni, ajatuksiani, pelkuruuttani? Miten saada takaisin edes osa siitä itsestäni, jonka hylkäsin kauan sitten?
Olen vieläkin Ihmemaan Liisa, seikkailen nurinkurisessa maailmassa jossa kaikki tapahtuu täsmälleen päinvastoin kuin toivoisi. Olen joka paikkaan liian pieni tai suuri, avioliittoni muistutti lähinnä hullunkurisia teekutsuja, Irvikissa käy välillä hämmentämässä mieltäni, enkä vieläkään ole selvittänyt Valkoisen Kanin arvoitusta.
Pitäisi ostaa omaksi se kirja. Se on yksi parhaista. Kävisin etsimässä sen kirjastosta, mutta minulla on 22 euron matka takaisin asiakaskelpoisuuteen. (Eräässä toisessa kirjastossa sakkoja on viidenkympin edestä, kolmanteen taisi jäädä parinsadan markan rästit vuonna 2000, neljännen saldoa en enää muista - olen huono ihminen.)
Huomenna otan taas lomaa, mikäli sää on suotuisa. Pyöräretki ystävän luokse voi olla juuri sitä mitä tarvitsen. Tequilapullon jätän kotiin, sillä sunnuntaina on selviydyttävä omin lihasvoimin takaisinkin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti