repeytymisiä

Päivän idolini on Lumikin paha äitipuoli kiehtovine taikakuvastimineen. Toivoisin niin, että tuo julma kaunotar edes yhden kerran saisi hengiltä sen laulelevan bimbon ja ne seitsemän keskenkasvuista hörhöä!

Joskus ihmetyttää, miten yksi ainoa ihminen (puhun itsestäni, tietysti) voi olla yhtä aikaa näin järkyttävän kyyninen ja silti niin hengästyttävän naiivi. En edes tiedä kumpi ominaisuus oli ensin ja kumpi jää viimeiseksi, tai kilpailevatko ne edes keskenään. Samaa kahteen suuntaan repeytymistä koko elämä. Helpompaakin kai voisi olla.

On turhauttavaa kun tietää miten pitäisi toimia voidakseen hyvin, ja kuitenkin toimii juuri päinvastoin. Arvostan rehellisyyttä enemmän kuin mitään muuta, en voisi elää ilman sitä, mutta retkahdan silti aina valehteleviin nilkkeihin. Tiedän että sekä mieleni että sieluni ovat virkeimmillään jos ruumiini on terve ja vahva, mutta siitä huolimatta päästän itseni rapistumaan. Osaan luvata itselleni huomisia joita ei tule koskaan, tunteita joita en tule tuntemaan, asioita joita ei tule tapahtumaan. Huomisillani ei ole katetta.

Ja yhä lupaan itselleni, että huomenna muutun.