Vietän itsenäisyyspäivää yksin, onhan siinä symboliikkaa. Olen ollut itsenäinen jo puoli vuotta, ja aika on syöksynyt eteenpäin, poukkoillut päämäärättömästi pelkästä liikkumisen pakosta kuin puolisokea lintu pimeässä huoneessa. Mikään tähän mennessä tehty ei ole edistänyt elämääni millään tavalla. Selviytyisin, jos mitään ei koskaan tarvitsisi saada valmiiksi. Keskeneräisyys on leimaavin piirteeni, kirous oikeastaan. Ja päättämättömyys, alusta asti, aina.
En uskalla enää aloittaa mitään, sillä tiedän kaiken jäävän kuitenkin kesken. En osaa sanoa, onko tämä tasainen epäluottamus itseen pahempaa kuin aikaisempi taipumukseni innostua, suunnitella, aloittaa, kyllästyä, jättää kesken, pettyä ja masentua. Ehkä ennen oli paremmin, tapahtui edes jotain. Edes joskus. Ja kun sain aikaan, olin aina varma siitä että olin löytänyt tarkoitukseni. Tämä nykyinen olemiseni on jatkuvaa luovuttamisen jälkeistä pettymystä ja masennusta, tunnen itseni jo liian hyvin innostuakseni enää mistään. Kaikkien menneiden kuohuntojen muistot ovat jähmettyneet kiinni minuun niin kuin kylmennyt laava, enkä minä tiedä heräävätkö nukahtaneet tulivuoret koskaan.
Jokaisen pitäisi elämänsä aikana toteuttaa edes yksi unelmansa. Mieluiten sellainen elämänpituinen, lapsuudesta saakka hellitty, sydämen vierellä kannettu hassu, sitkeä haave - sellainen, joka jollain kummallisella tavalla on aina ollut itsestäänselvyys, jotain jonka vain on määrä tulla todeksi. Jokaisella pitäisi olla sellainen unelma, kaikesta huolimatta. Minullakin on ollut, mutta kun katselen näitä tönkköjä rivejä, en enää oikein jaksa uskoa sen voimaan.
Ehkä tämä on ohimenevää. Ehkä ei. Aika ainakin on.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti