Entisessä kodissa vieraileminen tuntuu joka kerta hassummalta. On kummallista tunnistaa ostamiaan esineitä, muistaa kuinka maalattiin seiniä ja kiinnitettiin hyllyjä, mittailtiin yhdessä paikkaa nojatuolille, lipastolle, pinnasängylle. Oudointa on toisen naisen kengät eteisen naulakon alla. Ei pahalla tavalla ollenkaan, outoa vain. Olen hyvin iloinen eksäni onnesta, tyttökin on suloinen ja kaikesta päätellen fiksu, vaikka kamalan nuori kyllä.
Vinttikomero on yhtä kaaosta, mutta sen setvimiseen ei kulu läheskään niin kauan kuin olen pelännyt. Jotain jää vielä kevääseenkin, vaikka kannamme autoon säkkikaupalla tavaraa. Kasetteja ja muuta pikkukamaa emme ryhdy jakamaan nyt. On niin kylmä, ja väsyttääkin. Kaikki säkit eivät mahdu autoon, eksä lupaa tuoda loput töihin mennessään.
Nyt eteinen on täynnä menneisyyttä, lapsen ensimmäisiä leluja, kamalia vaatteita joita en ikinä käyttänytkään, kamalia vaatteita joita käytin joskus, ihania hirveitä muistoja, kuten vanha punk-uniformuni, maalitusseilla koristeltu pitkä musta nahkatakki johon kätkin koko haavoittuvaisuuteni ja epävarmuuteni kymmenen vuotta sitten. (Nykyisin käytän miltei samanlaista takkia, ilman tussimerkintöjä vain.) Tänään pitäisi lajitella koko historia säilytettäviin ja kirpputorille vietäviin.
Näppäimistössäni on jotain vikaa: backspace ei toimi, nuoli taaksepäin tarjoaa l-kirjainta, ä:n perään tulee å. En jaksa sohlata, päätän tähän.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti