epäoloa

Elän hiljaista elämää. En ole edelleenkään päässyt salille - flunssan jälkioireet ovat jatkuneet pari viikkoa ja kaikki energisyys on mennyttä. Olen tehnyt pesän olohuoneen sohvaan (nukkunutkin siinä muutaman yön - se on mukavampi kuin sänky ja jykevine käsinojineen turvallinen kuin karhun syli), syönyt väärin ja epäsäännöllisesti ja maannut sikiöasennossa viltin alla tuijottamassa Six Feet Underia. Fisherin perhe tuntuu tällä hetkellä paljon läheisemmältä ja kiinnostavammalta kuin oma lähipiirini. Itken varmaan viikon kun saan sarjan katsottua loppuun.

Oikea elämä ei tunnu oikein miltään. Ei tapahdu. Ja kun joskus tapahtuu, sekin on liikaa. En jaksa kohdata oikeita ihmisiä oikeine omituisuuksineen, viritellä keskusteluja, rakennella jännitettä, olla hauska ja hyvää seuraa. Välttelen suurinta osaa ihmisistä koska minulla ei ole mitään annettavaa. Ehkä onkin parempi kaivautua piiloon talveksi, ehkä on hyvä ettei kukaan ole liian lähellä - tilanteilla on tapana kärjistyä kun pimeää on jatkunut tarpeeksi pitkään.

Toisaalta kaipaan nimenomaan jatkuvaa kuhinaa, ihmisiä jotka tulevat ja menevät ja tekevät ja järjestävät ja saavat innostumaan ja mukaan. Haluan olla keskellä kaikkea! Tässä maailman kolkassa vuosi on vankila, jossa lyhyt kesä ei ole juuri sen suurempi helpotus kuin päivittäinen tunnin ulkoiluaika metalliverkkoaitauksessa - ja sen lopun ajan viettäisin paljon mieluummin vankitovereideni vinksahtaneen hersyvässä seurassa kuin yksin kotilähiöni eristyssellissä. Jos olisin rikas, ostaisin itselleni valtavan talon johon kaikki ystäväni voisivat muuttaa asumaan! Kymmeniä kodikkaita asuntoja, viihtyisä sisäpiha, kivijalassa korttelibaari ja lähikauppa, yhteisöllistä toimintaa ja omaa tilaa samassa paketissa - tämä on ollut haaveenani jo vuosia. Mutta tällaiset haaveet eivät toteudu.

Toteutuisipa edes talviuni. Seitsemän kuukautta katkeamatonta horrosta. Tai talviturkki. Kahden viikon loma auringossa. Yksi aurinkoinen päivä viikossa. Yksi hyvä viikko kuukaudessa. Yksi syli jonka suojiin ryömiä, yksi iho jonka alle piiloutua.

Ehkä vain päällystän sohvani karhunharmaalla tekoturkiksella ja hengitän kuin nukkuisin. Hitaasti..

toipilaisuus

Olen suunnitellut päivittäväni jo ties kuinka kauan, mutta en ole keksinyt miten aloittaa. Ja kas, ongelma ratkesi! Näin vaikeaa se oli!

On ollut hienoja päiviä ja huonoja päiviä, ja päiviä jotka ovat olleet vähän kumpaakin. Olen edelleen ollut pakahduksissani syksystä, on niin nautinnollista pukeutua aamulla lämpimästi ja ajella töihin uudella punaisella polkupyörällä (kyllä! nyt minulla on uusi pyörä!). Salilla kävin viime viikolla neljästi ja löysin jopa uneliaat ojentajalihakset olkavarsieni kätköistä, vaikka luulin hukanneeni ne iäksi - sunnuntain intensiivitreeni pullautti ne yllättäen takaisin oikeille paikoilleen. Tästä on hyvä jatkaa!

Perjantaina olin katsomassa ilotulituksia punaviinihumalaisena, ilta jatkui baarissa siiderin ääressä ja huipentui vieraspatjalla nautittuun kännipizza-ateriaan Espoossa. Aamuinen krapula veti heikoksi, ja jouduin taas kerran toteamaan ettei punaviiniä kannata nauttia niin monta lasillista että ylimääräiset pyrkivät takaisin ulos. Loput viikonvaihteesta vietin kiltisti kotisohvalla (jos ei sitä ojentajarääkkiä salilla lasketa). Idyllisen ihana syksyinen kotiviikonloppu: teetä, tv-sarjoja, kiinalaista ruokaa, kynttilänvaloa.. ja flunssa. Tietysti. Pää meni hetkessä tukkoon ja yö jäi kiduttavan vähäuniseksi.

Maanantain vielä sinnittelin toimistolla vaikka olo paheni koko ajan; tiistaiksi ja keskiviikoksi pyysin ja sain mahdollisuuden tehdä töitä etänä. Olisin varmaan saanut muutaman sairauslomapäivänkin jos olisin jaksanut lähteä terveyskeskukseen kalpeiden mummojen sekaan jonottamaan, mutta laskeskelin pääseväni vähemmällä kun otin pari kevyempää työtehtävää kotiin mukaan. Olisi ne pitänyt hoitaa tällä viikolla joka tapauksessa, ja letkeämminhän työskentely sujuu pehmeässä flunssalääkepöhnässä sohvan uumenista käsin kuin piukeassa kiirepaniikissa deadlinen kiristyessä kaulan ympärillä.

Nyt olo on jo melko mainio yskää lukuun ottamatta (myös ääni on asteen verran matalampi kuin tavallisesti, kuulostan ihan Muumimammalta). Töissäkin olin, tosin huomattava osa työajasta hupsahti Facebookin säätämiseen (kiitos nyt sitten tästäkin addiktiosta, arvon toverit!). Lääkitsen itseäni mustaherukkamehulla ja toivon että huomenna olisin jo tarpeeksi terve urheilemaan - neljän päivän liikunnattomuus tuntuu korvien välissä. Ärtyilen suotta ja mulkoilen, maailma nojailee tänään jotenkin liian huolettomasti olemistani vasten.

Huomenna siis toivottavasti luvassa tervehenkistä hikoilua ja kenties sen seurauksena nippu kauniisti jäsentyneitä, syvävenyteltyjä ja sulavaliikkeisiä ajatuksia!