sirottaa liekkeihin tuhkaa

Tänään on jostain syystä ollut oikein hyvä päivä. Mitään ei ole tapahtunut, olo vain on taakaton ja vapaa. Ehkä se johtuu valosta, sytytin lampun vasta iltaseitsemältä. Kevät avartaa sydämen. On enemmän tilaa olla paikallaan, ja liikkuminenkin on mahdollista. Päivällä tuntui kesältä, kuuntelin Coldplayta ja oli kuin ulkona olisi sadellut kesäkuista tihkua, raikasta ja vilvoittavaa.

Elämä on värejä ja materiaa. Sormien lomitse kulkevaa lankaa, makuja ja ääniä, huoneissa vellovaa pölyä. Kahviaddiktiota, jopa siinä määrin pahaksi päässyttä ettei Moccamasterin hankintaa voinut enää lykätä. Arkea, sellaista hieman hankaavaa ja kyllästynyttä. Liian tylyjä sanoja, tympeyttä ja kauemmas tönimistä. Jotain muutakin onneksi joskus.

Ja hiljaisuutta, kun en osaa erottaa missä oma julkisuuteni muuttuu toisen yksityisyydeksi tai toisin päin. Hiljaisuutta, kun käsillä luominen on ainoa avoin kanava: mitä sujuvammin työskentelen, sitä kömpelömmin kompuroivat lauseet. Olen sillä tavalla putkiaivo, putkisielu - kun kirjoitan, en maalaa tai neulo tai rakasta. Kun rakastan, en pysty muuhun. Kun teen käsin, en tee aivoin, sanoin enkä sydämin. Ehkä se on vamma, ehkä jotain minkä voisi korjata, tai ehkä sen on vain oltava niin.

Yöradio soittaa Dingoa. Kirjoitan, mikä sattuma. Siitä on aikaa kun..