hymyjä

Vietän ihania, huolettomia päiviä. Lapsi on isänsä luona, herään aamuisin omaan tahtiini ja lähden junalle, nilkkaketju helähtelee askelten rytmissä, kuulokkeissa soi kesämusiikki. Junassa valitsen ikkunapaikan, tuijottelen ulos ja ajattelen omiani, hymyilen koska elämä on kaunista. On kesä, se huumaa: olen hereillä ja onnellinen. Maailma, jonka luulin kuolleen, on taas entisensä ja oikeanlainen. Värit ovat palanneet, ja tuoksut ennen kaikkea: herukkapensaat, syreenit, tuore asfaltti, ratakiskot, kahvi. Helteisessä ilmassa vellova tuoksujen monimuotoisuus tuntuu syleilyltä. Välillä melkein itken silkasta onnesta. Ja minä kun joskus pidin itseäni syksyihmisenä!

Elämän äkillinen keveys ihastuttaa. On niin helppoa, että välillä pelottaa: talvi lähestyy huolimatta auringosta, siideristä, ruskettuneista käsivarsista, iloisesti kopisevista askeleista sateen jälkeen höyryävällä helteisellä kadulla jonain sellaisena aamuna, jona herää muualla kuin kotonaan. Olen entistä varmempi siitä, että mahdollisimman pian on löydettävä jokin parempi keino selviytyä talvesta. Ehkä siihen pitäisi soveltaa samaa kuin muihinkin mahdottomuuksiin: luopua siitä. Paeta. Päästää irti, antaa olla. Etsiä kesä, joka jatkuu. Joskus vielä sen teen.

Äkkiä on juhannusaatto, lapsi tulee tänään kotiin, aurinko on karannut sateen tieltä, ja minä olen kirjoittanut tätä neljä päivää. Se johtuu samasta syystä kuin puhumattomuuteni. Jos minulta kysyy, mitä mietin, vastaan todennäköisesti etten mitään, mutta se ei ole aivan totta. Ajatukset eivät ole kokonaisia, saati selkeitä, ja koko ajan tapahtuu niin paljon että välillä on parempi katsella vain kuinka kaikki virtaa. Luottavaisesti odotan uusia lauseita, kyllä ne tulevat vielä.

Kolme vapaapäivääni vietän tehden töitä. Iltaisin istun parvekkeella siiderin ja kirjan kanssa (löysin Kirjatorilta Chuck Palahniukin Tukehtumisen viidellä eurolla! Palahniuk on hullu ja ihana, ja hullu, ja ihana!), aamulla nukun pitkään, en huolestu mistään sillä kaikki on hyvin, kaikki on oikeasti hyvin.

Se on nyt ohi.

tuhma kissa

Kun lopulta alkaa tapahtua, tapahtuukin niin paljon ja niin nopeasti ettei itse sitä käsitäkään. Joka vuosi niin käy, katkon kuolleita oksia tai ne tipahtavat itsestään. Niistä voi tehdä installaation tai rovion, tai ehkä molemmat. Liekki on kaunis.

Saan uskomattomasti virtaa siitä, että kävelen aamuisin halki kantakaupungin, asemalta työpaikalleni, katsellen kauniita kesäisiä ihmisiä. Helsinki tuoksuu ja on valoisa aina, eikä koskaan lopu kesken. Ja kesä on oma ulottuvuutensa, huumaava uni joka saisi jatkua ympäri vuoden. Kesällä olen eri ihminen kuin ikinä muulloin. Kesällä olen kevyt ja ilmava, hymyilen vain enkä välitä. On niin helppoa olla. Tahtoisin puhua samoin: suurin, pyörein, kuplamaisin lausein. Poksahtelevin sanoin. Pirskahdella. Maata nurmikolla, paljon mansikoita ja ihoa, ei vieläkään mitään sen enempää.

Olin eilen katsomassa Stellaa Tavastialla. Olen myyty, upea bändi, laulajalla ihana ääni, sanoituksissa oikeanlaista karheutta. Minut on helppo ostaa aidolla melankolialla. Eilisen jälkeen levyt kuulostavat vieläpä paremmilta, laulut ovat saaneet uusia merkityksiä. Tavallaan olen tänään surullinen, sillä jokin aikoinaan upea on nyt päättymässä. Tavallaan olen helpottunut, sillä oikeasti se päättyi jo kuukausia sitten.

Miksi otsikko?

Olen palannut.