ennen myrskyä

Rakastan ukkosta, sitä hetkeä kun se tekee tuloaan ja kaartelee puiden latvojen yllä matalasti muristen, sateesta raskaat helmat kattoja hipoen. Ennen myrskyä, kun paine puristaa päätä ja jokainen elementti voisi johtaa sähköä, kun lamput välähtelevät ja kaikkialla surisee, maailma on hetken kuin David Lynchin luoma painajainen. Kaikki odottavat, että helvetti repeää valloilleen ja taivas vapauttaa raivonsa, kaikki odottavat että tainnuttava paine kasvaa niin valtavaan mittaan että sen on pakko räjähtää auki ja antaa tietä kirkkaalle, kevyelle ilmalle. Kaikki odottavat.

Ensimmäinen salama, paha hymy, lasketaan sekunteja. Ilma on sumeaa, järki ei kulje, kymmenen sekuntia. Jyrisee, mutta kaukana vielä. Toisen salaman, seitsemän sekunnin ja uuden murahduksen jälkeen sade jysähtää maahan.

Neljä sekuntia. Näyttö värähtelee. Se on tulossa. Menen ulos.

Edit: Myrsky kiersi veden taakse mutta jätti pahaenteisen painonsa lepäilemään taivaankannen laipioon. Niin kuin elämä yleensä, se melkein tapahtui eikä sittenkään. Jatkan painumista kuuntelemalla Kentin tuotantoa, uusimmasta levystä vanhimpaan, pidän niistä kaikista. Paljastan pienen perversion: olen aina rakastanut ruotsin kieltä. Kirjoitin siitä laudaturinkin. Enää en osaisi ehjää lausetta muodostaa, mutta nautin kuunnella ruotsia, etenkin kun se yhdistyy suomalaishenkiseen melankoliaan ja surumielisiin melodioihin. Kentin albumeista en osaa valita suosikkiani, kaikki ne kietovat jollain lailla solmuun.

Yö on lämmin ja pimeä, kuin jossain toisessa tarinassa.

miten suloinen kesä

Tämä vuosi on hyvä, tämä kesä melkeinpä paras koskaan. Olen korjaillut talven jättämiä vaurioita maittavalla ruoalla ja juomalla erinomaisessa seurassa, makeilla mansikoilla ja kerrankin lämmittävällä auringolla, siiderillä ja jäätelöllä ja paljolla seksillä, hysteerisellä hihityksellä ja älyttömillä sisäpiirivitseillä. Olen käynyt festareilla näkemässä ihania miehiä lavalla ja saamassa hiertymiä varpaisiin, selviytynyt kolmen tunnin yöunilla ja ryöminyt silti aamulla ajoissa töihin. Ihan kuin olisin nuortunut äkkiä kymmenen vuotta!

Keveys ja paino vuorottelevat todellakin. Olisi taas Kunderan vuoro, mutta minulla ei ole enää aikaa lukea. Elän, siis en ajattele.

huurre

Onnellisuudesta on vaikea kertoa, pelkästään jo siksi, etten oikein osaa kuvailla asioita joissa en ole hyvä. Minulla on taipumus pelätä pahinta, olen niin tottunut siihen että jotain menee kuitenkin pieleen eikä onni kestä kauan. Miten pitäisi suhtautua tähän ihanaan keveyteen, elämään jossa on vihdoinkin muotoa ja makua ja ennennäkemättömiä värisävyjä? En pelkää nyt mitään muuta kuin talvea, mutta siinä onkin pelättävää. Talvi raapii säröjä kesän kylkeen, puhaltaa kaukaa peilini täyteen julmia jääkukkiaan. Kuka hullu alunperin keksi, että tässä maassa olisi hyvä asua ja elää? (Varmaankin joku, joka saapui tänne jonain hentona kesäkuun yönä, tai joutui heinäkuun auringon huumaamaksi, tai eksyi elokuun meheviin puutarhoihin.. eipä tiennyt mihin joutui!)

Opettelen onnellisuutta, yritän kerätä sitä onton kotipuuni varastot täyteen että jaksaisin taas puolen vuoden pimeyden yli. Onnen ihrakerros, vararavintoni.

(Salaa etsin pakopaikkaa talveksi, paikkaa auringon alla, ihan kirjaimellisesti.)