Elän hiljaista elämää. En ole edelleenkään päässyt salille - flunssan jälkioireet ovat jatkuneet pari viikkoa ja kaikki energisyys on mennyttä. Olen tehnyt pesän olohuoneen sohvaan (nukkunutkin siinä muutaman yön - se on mukavampi kuin sänky ja jykevine käsinojineen turvallinen kuin karhun syli), syönyt väärin ja epäsäännöllisesti ja maannut sikiöasennossa viltin alla tuijottamassa Six Feet Underia. Fisherin perhe tuntuu tällä hetkellä paljon läheisemmältä ja kiinnostavammalta kuin oma lähipiirini. Itken varmaan viikon kun saan sarjan katsottua loppuun.
Oikea elämä ei tunnu oikein miltään. Ei tapahdu. Ja kun joskus tapahtuu, sekin on liikaa. En jaksa kohdata oikeita ihmisiä oikeine omituisuuksineen, viritellä keskusteluja, rakennella jännitettä, olla hauska ja hyvää seuraa. Välttelen suurinta osaa ihmisistä koska minulla ei ole mitään annettavaa. Ehkä onkin parempi kaivautua piiloon talveksi, ehkä on hyvä ettei kukaan ole liian lähellä - tilanteilla on tapana kärjistyä kun pimeää on jatkunut tarpeeksi pitkään.
Toisaalta kaipaan nimenomaan jatkuvaa kuhinaa, ihmisiä jotka tulevat ja menevät ja tekevät ja järjestävät ja saavat innostumaan ja mukaan. Haluan olla keskellä kaikkea! Tässä maailman kolkassa vuosi on vankila, jossa lyhyt kesä ei ole juuri sen suurempi helpotus kuin päivittäinen tunnin ulkoiluaika metalliverkkoaitauksessa - ja sen lopun ajan viettäisin paljon mieluummin vankitovereideni vinksahtaneen hersyvässä seurassa kuin yksin kotilähiöni eristyssellissä. Jos olisin rikas, ostaisin itselleni valtavan talon johon kaikki ystäväni voisivat muuttaa asumaan! Kymmeniä kodikkaita asuntoja, viihtyisä sisäpiha, kivijalassa korttelibaari ja lähikauppa, yhteisöllistä toimintaa ja omaa tilaa samassa paketissa - tämä on ollut haaveenani jo vuosia. Mutta tällaiset haaveet eivät toteudu.
Toteutuisipa edes talviuni. Seitsemän kuukautta katkeamatonta horrosta. Tai talviturkki. Kahden viikon loma auringossa. Yksi aurinkoinen päivä viikossa. Yksi hyvä viikko kuukaudessa. Yksi syli jonka suojiin ryömiä, yksi iho jonka alle piiloutua.
Ehkä vain päällystän sohvani karhunharmaalla tekoturkiksella ja hengitän kuin nukkuisin. Hitaasti..
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
8 kommenttia:
"Välttelen suurinta osaa ihmisistä koska minulla ei ole mitään annettavaa."
Vähän sama juttu. Olen jumittunut kotiin, mistä mä voisin edes keskustella kenenkään kanssa - siitäkö, paljonko kakkaa poika tänään sai vaippaansa ähistyä vai ähisikö ollenkaan? Mä jos kuka olen tylsää seuraa. :P
Parhaat kohtaamiset ovatkin sellaisia, ettei tarvitse keskustella jos ei siltä tunnu. Hyvässä seurassa saa olla hiljaa olematta silti tylsä.
Kun vain saisi itsensä irti sohvasta ja ulos maailmaan..
...mulle on eräs kaveri kerran suuttunut, kun olin hänen seurassaan liian hiljaa...
Jotkut haluavat täyttää maailman puheella.. minusta hiljaisuus on usein kiinnostavampaa kuin pakonomainen hölinä.
Kahvitellaan joku päivä, jooko?
Sitä mun pitikin juuri tulla ehdottamaan. :) Joku päivä heti kun pääset töistä (tai sitten joku la/su iltapäivä).
Jeh! Sovitaan tarkemmin vaikka mesessä?
Tuutko sä joskus istumaan hiljaa myös meidän takkahuoneen nurkkaan. Se suorastaan huutaa sellaista hiljaista neulojaa luokseen.
Onko pakko neuloa..? Jos vain joisin punaviiniä?
Lähetä kommentti