lauantaina, lokakuuta 06, 2007

pirstaleita

Syksy on syksy on syksy. Elän hetkestä seuraavaan, heittäydyn pienin haparruksin eteenpäin, päivät ovat liukkaita liaaneja. Elämässä on paljon ihanaa - ehkei nyt hurmiollista, mutta hervottoman hauskaa. Nauran monta kertaa päivässä. Kirkasvalolampun sijainti on tiedostettu, pian se on kaivettava esiin. Juon vitamiinijuomia aamuisin. Vielä voi pyöräillä töihin.

Toisinaan päivät ovat liejua. Syystä tai toisesta kaikilla tuntuu olevan vaikeaa tänä syksynä. Ongelmat ja vastoinkäymiset kasautuvat kiviksi taskuihin, jalka juuttuu mutaan, katseet ja lauseet kitkeröityvät, pölyä menee silmiin. Uni ei ole lepoa vaan toimintaa, aamut liian pitkiä ja tahmeita. On arvaamattoman helppo suuttua ja suututtaa kun on väsynyt ja neuvoton - kun ei jaksa varoa kenenkään kipupisteitä eikä ottaa osumia omiinsa, ja suupielistä valuu myrkkyä vaikka kuinka yrittäisi nipistää huuliaan yhteen. Silloin on parempi vetäytyä ja jäädä odottamaan että ilma kevenee. En haluaisi pahoittaa mieliä, en edes omaani.

***

Hengaan Facebookissa lähes yötä päivää. Meni kuukauden verran ennen kuin ymmärsin, mikä siinä on niin hienoa. Nyt olen koukussa! Olen onnistunut kaivamaan esiin ison kasan vanhoja ystäviä ja saamaan jopa uusiakin. On omalla tavallaan outoa nähdä mitä ihmisistä on tullut näiden väliin kasvaneiden vuosien aikana, ja livetapaamiset ne vasta hassuja ovatkin - tekee mieli sanoa: Muistutat erästä, jonka kerran tunsin..

Vaan enhän itsekään enää ole sama kuin silloin. Onneksi. En tarkoita, että olisin jotenkin parempi tai viisaampi tai edes onnellisempi kuin viisi tai kymmenen vuotta sitten, mutta eletty on sentään. Itsetuntemusta on ainakin enemmän kuin kaksikymppisenä. Tiedän jo mihin minusta ei ainakaan ole, ja vaikka virhearviointeja ja silmien tahallista ummistamista omilta heikkouksilta ei aina voikaan välttää, väittäisin silti eteneväni ainakin aavistuksen verran entistä mutkattomammin. Ja omin jaloin, vaikka horjuenkin.

***

Näin viime yönä selväunen, jossa katsoin peiliin. Uni ei juurikaan ollut hallittavissani, mutta pystyin päättämään kenet näen peilissä. Ensin olin vanha mies, kutistunut ja kuivakka, hampaaton kalju ukko. Sitten katselin, miten kasvoni jakautuivat kahdeksi. Toiset kasvot venyivät, valo läpäisi ne, ja ajattelin että siinä nyt sielu irtautuu ruumiista. Lopulta muistin joskus aiemmin uneksineeni, että näen pimeässä peilissä Twin Peaksin BOBin, ja ajattelin että haluaisin nähdä hänet taas. Ja niin näinkin. BOB oli peilissäni ja tuijotti minua, minä tuijotin takaisin. En pelännyt, ojensin vain käteni ja yritin työntää sen peiliin sisään. Se ei onnistunut, kaikki kävi sekavaksi, peilikuva katosi ja muuttui pyörteeksi pölyisen, himmeän lasin alla.

***

Olen kirjoittanut tätä viikon, ehkä kaksikin. Siksi repaleisuus. Parempaan en nyt veny.

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Hei,
en ole päässyt vielä facebookkiin sisään ja en ole lähetellyt lampaita, halauksia tai kisaillut ollenkaan:). Sinun leffavertailuunkaan en siis vastannut.

Olen tosi vähän facebookkiin perehtynyt - kuulemani mukaan todellakin koukuttaa.

Syksyisiä tunnelmia toivottelen, se on juurikin sitä mitä sanoit: hilpeää ihme-energiaa ja hetkittäin painavaa...
-A-