eräänä aamuna

Entisessä kodissa vieraileminen tuntuu joka kerta hassummalta. On kummallista tunnistaa ostamiaan esineitä, muistaa kuinka maalattiin seiniä ja kiinnitettiin hyllyjä, mittailtiin yhdessä paikkaa nojatuolille, lipastolle, pinnasängylle. Oudointa on toisen naisen kengät eteisen naulakon alla. Ei pahalla tavalla ollenkaan, outoa vain. Olen hyvin iloinen eksäni onnesta, tyttökin on suloinen ja kaikesta päätellen fiksu, vaikka kamalan nuori kyllä.

Vinttikomero on yhtä kaaosta, mutta sen setvimiseen ei kulu läheskään niin kauan kuin olen pelännyt. Jotain jää vielä kevääseenkin, vaikka kannamme autoon säkkikaupalla tavaraa. Kasetteja ja muuta pikkukamaa emme ryhdy jakamaan nyt. On niin kylmä, ja väsyttääkin. Kaikki säkit eivät mahdu autoon, eksä lupaa tuoda loput töihin mennessään.

Nyt eteinen on täynnä menneisyyttä, lapsen ensimmäisiä leluja, kamalia vaatteita joita en ikinä käyttänytkään, kamalia vaatteita joita käytin joskus, ihania hirveitä muistoja, kuten vanha punk-uniformuni, maalitusseilla koristeltu pitkä musta nahkatakki johon kätkin koko haavoittuvaisuuteni ja epävarmuuteni kymmenen vuotta sitten. (Nykyisin käytän miltei samanlaista takkia, ilman tussimerkintöjä vain.) Tänään pitäisi lajitella koko historia säilytettäviin ja kirpputorille vietäviin.

Näppäimistössäni on jotain vikaa: backspace ei toimi, nuoli taaksepäin tarjoaa l-kirjainta, ä:n perään tulee å. En jaksa sohlata, päätän tähän.

marraskuun siruja

Unessani Al Pacino tarjoili minulle värikkäitä lakuja ryppyisestä paperipussista. Yritin flirttailla hänelle samalla kun rohmusin niitä nameja kouran täydeltä.

Marraskuukin on pian ohi. Pitäisi löytää töitä, kun ei tästä opiskelusta tule mitään. Elämässäni ei nykyisellään ole oikein järkeä.

Anteeksi tämä hiljaisuus ja vähä(mielisyys)puheisuus. En jotenkin enää jaksa edes huomioida ympäristöäni, tapahtumat virtaavat jossain kauempana. Päiväni ovat puuroa, samaa ja harmaata, ei mitään mainittavaa koskaan.

On ollut mielenkiintoista seurata, millä hakusanoilla blogiini on tultu. Muumilaakson mörköä on haettu kahdeksan kertaa, kenties saman henkilön toimesta. Yleisesti ottaen hakusanojen kuvasto on ollut melko runollista - "värikkäät syksyn lehdet" tai "hautaa minut tänään" herättävät mielenkiinnon. On etsitty myös minihametta, valaisimia, mosaiikkia, pöllöä, dammarvernissaa ja elektroniikkaliikettä. Mutta mitä mahtoi ajatella se toiveikas surffailija, joka löysi neiti minkkisen maailman hakusanoilla "rehevän naisen vittu"? Mahtoi olla kauhea pettymys päätyä angstiblogiin, jonka ensimmäisellä sivulla avautuu kuva kuolleesta pienjyrsijästä! Tietysti vapaasti assosioiden voi yhtäläisyyden löytää tuostakin.

Mitä ikinä etsittekin, te satunnaiset vieraani, toivon että lopulta löysitte etsimänne. Paitsi sinä, joka yritit googlettaa "alastomia pikkutyttöjä" - sinulle en voi toivoa muuta kuin hidasta ja tuskallista kuolemaa. Pahoittelen. Tai en.

ennen unta

Mitä kuuluu, kuinka voin? On marraskuu, sen pitäisi riittää vastaukseksi. Olen lähes sieluton, täysin mieletön, elän ruumiillani vain - onnellisena jos ei täydy mitään, kiinnostuen helpoista nautinnoista. Kaikki syömistä, seksiä ja nukkumista suurempi rasittaa, en kaipaa haasteita vaan pumpulia. Olen selvästikin talviunieläin, en jaksa pyrähdellä reippaana harmaassa hämärässä niin kuin olisi terveellistä kai.

Opiskelut eivät etene, yritän edes jotain, mutta se ei riitä. Olen jo oivaltanut, etten koskaan tule tekemään alan töitä, ja nyt puntaroin, miten motivoitua silti jatkamaan valmistumiseen asti. Olen kriisissä elämäni tarkoituksen suhteen, väsynyt ja ponneton, onnetonkin, usein. Kaikki on väärin, väärin, väärin.

Kirjoitan vähän ja huonosti, talven läheisyys tekee sellaista.