kahden pimeyden välissä

(Edit: Tämä kirjoitus on siis julkaistu 8.11. vaikka päivämäärä näyttää muuta.

Otin tänään pois mahdollisuuden kommentoida anonyymisti. Syystä.)

Tämän piti olla iloinen kirjoitus, mutta eiliset tapahtumat vesittivät hyvän fiiliksen. Turha on toistella, miten järkyttävää tämä kaikki on - se on toki itsestään selvää. Eilinen työpäivä kului uutissivuja selatessa ja toimiston ohi ajavia ambulansseja kuunnellessa. Jokela on melkein naapurissa - samaisen koulukeskuksen takapihalla kävin elokuussa kuuntelemassa Sydän, sydäntä. Ei tapahtumien maantieteellinen läheisyys tietenkään niiden hirvittävyyttä varsinaisesti lisää, mutta kyllä aihe koskettaa ihan eri tavalla, kun töissä esimies kulkee huoneesta toiseen varmistamassa, ettei kai kenenkään lapsi ole siinä koulussa, ja kun kuulee tuttujen tutuista jotka ovat olleet paikalla ja lähes päässeet hengestään itsekin. Surullista, kaikin puolin. Mutta olihan tämä odotettavissa, eikä tapaus varmaan jää ainoaksi laatuaan.

Tämä blogi ei ole yhteiskunnallisten pohdintojen leikkikehä, joten sen kummemmin analysoimatta ja spekuloimatta siirryn iloisempiin asioihin. Tämä synkäksi kääntynyt viikko nimittäin alkoi uskomattoman hienolla tavalla: tapasin vihdoinkin kaikkien aikojen suurimman idolini - taiteilijan, joka käsittelee pimeitä energioita aivan eri tavalla kuin Jokelassa riehunut yli-ihminen.

Facebookissa tiedettiin viime viikon alussa, että itse David Lynch olisi tulossa Euroopan kiertueellaan tänne syrjäiseen Suomeenkin. Ensimmäinen suunniteltu vierailu peruuntui, mutta pari päivää myöhemmin Hesarissa kerrottiin, että tämä harvinaislaatuinen tapahtuma toteutuisi sittenkin. Valppain Facebook-kontaktini tiedotti asiasta alle kolme tuntia sen jälkeen kun Hesari julkaisi uutisen nettisivuillaan (kiitokset hänelle!), ja viikonlopun mittaan puhelimeen tipahteli useita tekstareita aiheesta (kiitokset niistäkin!).

Onneksi vierailu toteutui näin lyhyellä varoitusajalla - ehdin jo nyt nähdä painajaisia, joissa yritin päästä paikalle tai toimittaa viestiä Davidille siinä onnistumatta. Maanantai-iltana minä, joka aina myöhästyn kaikkialta, olin Messukeskuksen edessä jo hyvissä ajoin. Ja syytä olikin, sillä jono sekä edessäni että etenkin takanani sai melko kunnioitettavat mittasuhteet. Tummin vaattein ja paksusankaisin silmälasein varustautuneita eksentrisen oloisia tyyppejä näkyi jonossa varmaan enemmän kuin olen koskaan nähnyt missään yhdellä kertaa.

Sisällä luentosalissa törmäsin sattumalta pariinkin sellaiseen ystävään, joihin ei koskaan törmää sattumalta. Jouduin vielä palaamaan narikkaan hakemaan kameraa, kun valokuvaamiseen saatiin kuin saatiinkin lupa. Tilaisuuden alku- ja keskivaiheilla hiivin lavan edustalle näpsimään muutamia kuvia, jotka eivät onnistuneet kovin hyvin koska en halunnut käyttää salamaa.

Itse tilaisuus oli hieno. Lynch on mainio puhuja, ja yleisöllä riitti kysymyksiä. Kankeasti esiintyvä tulkki hätistettiin yleisön pyynnöstä lavalta pois jo alkumetreillä - onneksi. Videomateriaalia löytyy täältä (kiitos videoijalle!). Luennon jälkimmäisellä puoliskolla Lynchin seuraan liittyi kaksi meditaatiohörhöä, joiden puheista en kyllä niellyt puoliakaan (oma kokemukseni on, että meditaatio on erinomainen henkilökohtaisen kasvun, itsetuntemuksen ja luovuuden työväline - mutta ei sillä sotia poisteta!). Tunnelma oli absurdi, mutta sehän kuului asiaan.

Luennon loputtua Lynch jakoi nimikirjoituksia, ja pakkohan siihen jonoon oli tunkea mukaan. Pääsin antamaan Davidille lahjan, kättelemään - ja mikä tärkeintä, toimittamaan sen viestin jota olen yrittänyt viedä perille unissani viime keväästä asti. Myöhemmin suman vähän purkauduttua pääsin vielä yhteiskuvaankin. Ja koska tämä nyt vain oli niin kertakaikkisen ainutlaatuisen mielettömän hieno tapaus, julkaisen ensimmäisen kerran tämän blogin historiassa kuvan, jossa kasvoni näkyvät kokonaan. Olkoon se nyt esillä ainakin hetken verran. Valtaisat kiitokset sekä tuntemattomaksi jääneelle kuvaajalle että kameraa lainanneelle ystävälle!

*noin, eiköhän se ole jo nähty*