Kuinka nopeasti sitä oikeastaan tekee päätöksen siitä minkälainen toinen on?
Ja nyt ei puhuta mistään ensivaikutelmasta ja siitä kuinka tärkeää on olla niin vitun hehkeä ja herttainen kun tapaa jonkun ekaa kertaa (ei siis mitään sellaista että pitää puristaa kättä reippaasti, mutta päästää myös irti viimeistään kuudenkymmenen sekunnin kuluttua aloittamisesta).
Vaan nyt on asialistalle nostettu sellainen seikka, että kun me joudumme aina mukauttamaan oman käyttäytymisemme sen mukaan mitä meidän kaikkein läheisimmät meiltä odottaa. Eli itse asiassa, nyt on kyse ihan päinvastaisesta asiasta kuin ensivaikutelma.
Tarinamme on siis nyt ainaisvaikutelmasta ja siitä kuinka olemme sen vankeja. Me olemme luoneet jonkun roolin itse itsellemme ja me noudatamme sitä orjallisesti, koska ne meille kaikkein läheisimmät sitä meiltä odottavat ja loukkaantuvat, jos poikkeamme totutuista kaavoistamme.
Ajatellaan vaikka niin tätä, että kuinka 99%:a ihmisistä on ihan saatanan rasittavia humalassa, mutta kukaan ei pidä omaa parasta ystäväänsä todella super-nolona tapauksena. Ei, päinvastoin meillä on tapana vain naureskella, että menipä överiksi...
Mutta eikö olisi aika myöntää, että se kaikkein läheisin voi olla joskus todella kiusallinen tapaus.
Ja kun tämän saa myönnettyä itselleen voi myöntää sen, että on mitä todennäköisintä, että itse syyllistyy samaan.
Mutta tämä onkin se ratkaiseva hetki. Ystäväsi saattaisi jättää sinut makaamaan omaan oksennukseesi, koska olet niin säälittävä yksinkertaisesti, mutta niinhän ei käy koskaan...
Ei vaan ystäväsi pelastaa sinut, vaikka hänellä olisi ollut mahdollisuus nähdä kuoresi taakse ja todistaa millainen surullinen paskiainen sinusta on tullut. Samanlainen kuin kaikista muistakin.
Tuo kovin humala huipussaan on se totuuden hetki, olet liian sekaisin teeskennelläksesi ja näytät koko maailmalle sen millainen sinä oikeasti olet.
No melkein koko maailmalle... Muu maailmahan jättäisi sinut ansaitusti makaamaan lasinsirujen keskelle, mutta se kaikkein läheisin pelastaa sinut, koska kuvittelee, että sinussa on jotain pelastamisen arvoista.
On raskasta myöntää olevansa samanlainen lämmin ja hengittävä jätesäkki kuin kaikki muutkin.
Lakkaa teeskentelemästä.
Säälittävässä elämässäsi ei ole mitään pelastettavaa, mutta ole edes rehellinen.
Ja nyt ei puhuta mistään ensivaikutelmasta ja siitä kuinka tärkeää on olla niin vitun hehkeä ja herttainen kun tapaa jonkun ekaa kertaa (ei siis mitään sellaista että pitää puristaa kättä reippaasti, mutta päästää myös irti viimeistään kuudenkymmenen sekunnin kuluttua aloittamisesta).
Vaan nyt on asialistalle nostettu sellainen seikka, että kun me joudumme aina mukauttamaan oman käyttäytymisemme sen mukaan mitä meidän kaikkein läheisimmät meiltä odottaa. Eli itse asiassa, nyt on kyse ihan päinvastaisesta asiasta kuin ensivaikutelma.
Tarinamme on siis nyt ainaisvaikutelmasta ja siitä kuinka olemme sen vankeja. Me olemme luoneet jonkun roolin itse itsellemme ja me noudatamme sitä orjallisesti, koska ne meille kaikkein läheisimmät sitä meiltä odottavat ja loukkaantuvat, jos poikkeamme totutuista kaavoistamme.
Ajatellaan vaikka niin tätä, että kuinka 99%:a ihmisistä on ihan saatanan rasittavia humalassa, mutta kukaan ei pidä omaa parasta ystäväänsä todella super-nolona tapauksena. Ei, päinvastoin meillä on tapana vain naureskella, että menipä överiksi...
Mutta eikö olisi aika myöntää, että se kaikkein läheisin voi olla joskus todella kiusallinen tapaus.
Ja kun tämän saa myönnettyä itselleen voi myöntää sen, että on mitä todennäköisintä, että itse syyllistyy samaan.
Mutta tämä onkin se ratkaiseva hetki. Ystäväsi saattaisi jättää sinut makaamaan omaan oksennukseesi, koska olet niin säälittävä yksinkertaisesti, mutta niinhän ei käy koskaan...
Ei vaan ystäväsi pelastaa sinut, vaikka hänellä olisi ollut mahdollisuus nähdä kuoresi taakse ja todistaa millainen surullinen paskiainen sinusta on tullut. Samanlainen kuin kaikista muistakin.
Tuo kovin humala huipussaan on se totuuden hetki, olet liian sekaisin teeskennelläksesi ja näytät koko maailmalle sen millainen sinä oikeasti olet.
No melkein koko maailmalle... Muu maailmahan jättäisi sinut ansaitusti makaamaan lasinsirujen keskelle, mutta se kaikkein läheisin pelastaa sinut, koska kuvittelee, että sinussa on jotain pelastamisen arvoista.
On raskasta myöntää olevansa samanlainen lämmin ja hengittävä jätesäkki kuin kaikki muutkin.
Lakkaa teeskentelemästä.
Säälittävässä elämässäsi ei ole mitään pelastettavaa, mutta ole edes rehellinen.
9 kommenttia:
"On raskasta myöntää olevansa samanlainen lämmin ja hengittävä jätesäkki kuin kaikki muutkin."
Sitäkin raskaampaa on elää elämänsä ajatellen että kaikki ihmiset ovat vain lämpimiä ja hengittäviä jätesäkkejä.
Tervetuloa, Ash (vain kolme vuotta myöhässä!).
Palataan teemaan kunhan aamukahvi kihoaa päähän.
Tackar... Ja tosiaan, kolme vuotta siinä meni, mutta puolustukseksi on sanottava, että vihaiseksi keski-ikäiseksi ei kasveta yhdessä yössä (paitsi jos yö on oikeanlainen).
Jotenkin niin synkkää kun lukee solubiologiasta ja telomeereista meidän DNA:ssa. Siis kuinka ne määrittelee sen, että miten monta kertaa vaikka meidän ihon solut uudistuu... Siis että kompostoituminen on jo alkanut osaltaan munkin kohdalla, kun ne telomeerit on niin päättäneet.
Mutta Ms.Minkkinen, kysymys, ootko jo kuunnellut uutta Ville Leinosta? Itku meinas tulla, jotenkin taas mentiin jonnekkin sellaselle alueelle minnkä luulin olevan vain haavetta...
Tästähän tulee perin jännittävää. Teema on mielenkiintoinen, odotan jännittyneenä jatkokeskustelua.
Ville Leinosen Unilehto on vielä kokematta, vaikka Myspacessa olenkin kuunnellut sen mikä kuunneltavissa on. Yritin etsiä levyä tänään Prismasta, mutta - kuinka yllättävää - sitä ei löytynyt. Sen sijaan joku oli jättänyt levyosaston kotimaisten uutuuksien hyllyyn Laila Hietamies-Hirvisaari-Sarvihiiren kirjan Valkoakaasiat. Otin sen vittuiluna.
Se levy ilmestyy vasta loppukuusta, joten valkoakaasiat löytyy toistaiseksi vain musteena sivuilta. Mutta tää menee nyt ohi aiheen (huono näppäimistö muuten tässä koneessa, kun tuo sarkasmi ei tartu sen kautta mitenkään...)
Niin siis juu jaa, se pointti oli kai siinä, että kun on piilossa omassa kainalokuopassa voi maailman kokea lämpöisenä ja turvallisena, mutta jos uskaltautuu ulos sieltä, törmää aikuisten katkeruuteen joka käänteessä ja se myrkyttää vahvimmankin mielen.
P.S.Viikolla oli uutisissa, ihan hesarissa asti, että joku oli varastanut Suomen harvinaisimman luonnonvaraisen kasvin. Hitto, jos mä olisin kuningas (edes väärän kuninkaan päivänä) niin se varas sais mitalin.
P.S.Olenko mä väärässä, mutta musta tuntuu, että mä olen väärässä paikassa. En siis konkreettisesti vaan henkisesti mä olen joutunut jollekin metatasolle... who cares, I'm killer wolf anyway...
No ei ihme ettei löytynyt, jotenkin olin siinä uskossa että se julkaistiin jo, mutta ehkä se oli vain tämä oma ajanlaskuni joka ei taas ollut synkassa maailman kanssa.
Onneksi se oma kainalokuoppa kulkee mukana minne tahansa meneekin. Koska muuta turvaa ei sitten maailmassa olekaan. Paitsi niinkin yllättävä asia kuin yleinen humaanius, lähimmäisenrakkaus, se että ihan oikeasti voi välittää (ja samaan aikaan pakottautua olemaan välittämättä, koska joskus on pakko, koska kaikesta ei vain voi). Mutta palataan siihen vielä.
Minusta on jotenkin lohdullinen ajatus se, että olemme koko ajan biologisessa hajoamistilassa, maatumassa jo. Se tekee taivaiden tavoittelusta surullisella tavalla kaunista ja samalla aavistuksen verran kornia.
Jännittävää nähdä, mihin suuntaan tässä oikeastaan onkaan matkattu siltä eksistentialismin seisakkeelta jolla törmäsimme kerran.
Niin, itse jouduin tekemään rajanvedon siihen, että se, joka on jo menetetty, jätetään sinne lasinsiruihin. Ne joilla on toivoa, pelastetaan, sen jälkeen, kun itse on kuivilla? Kipeätä tekee. Juurikin se kohta, että huomaa itse olevansa korviaan myöten samassa suossa. Niinkuin kaikki muutkin, ihan kaikki.
Tähän asti minä olen siis päässyt, muttei ole aavistustakaan, ollaanko matkalla oikotietä onneen, vai pamahdetaanko umpikujan perälle.
Se oma kainalokuoppa on hyvä. Kunhan muistaa käyttää rexonaa.
Että vihdoin tajuamme tuon.
Mulla on kovin vähän sanoja tätä nykyä, enää, mutta halusin sanoa että sisällä liikahti jotain kun tuon luin.
Lähetä kommentti