tahmatunteita

Oon tämän horjuvan parisuhteeni aikana joutunut miettimään paljon tunteita. Lähinnä sitä, onko niitä. Mitä enemmän lueskelen psykologiaa, sitä enemmän alkaa tuntua siltä että kaikki mitä olen pitänyt tunteina ovatkin oireita. Onnellisuus maanisuutta; suru depressiota; rakkaus sääliä, riippuvuutta tai pakkomielteisyyttä ja kaikki loput neuroottisuutta. Yhtään puhdasta tunnetta en muista kokeneeni, mutta toisaalta en tiedä onko sellaisia olemassakaan. Subjektiivisuuden tahma peittää meidät kaikki, enkä tiedä saako sitä koskaan pestyä pois.

osumia

Ensin on pakko tunkea tähän väliin vähän Nine Inch Nailsia, kun tämä nyt kerta kaikkiaan on mun lauluni:


Wish

this is the first day of my last days
i built it up now i take it apart
climbed up real high now fall down real far
no need for me to stay
the last thing left i just threw it away
i put my faith in god and my trust in you
now there's nothing more fucked up i could do

wish there was something real wish there was something true
wish there was something real in this world full of you

i'm the one without a soul
i'm the one with this big fucking hole
no new tale to tell
twenty-six years on my way to hell
gotta listen to your big time hard line bad luck fist fuck
don't think you're having all the fun
you know me i hate everyone

wish there was something real wish there was something true
wish there was something real in this world full of you

i want to but i can't turn back
but i want to

*


Aah. Odotan Provinssia kieli pitkällä.

Mitähän piti sanoa muuta. Täytyypä miettiä hetki.

piiloutumisia

Tänään päässä soi Apulanta:

Sä et vittu ansaitse mua
sä et vittu ansaitse mua
sä et vittu ansaitse mua...
... on vain liikaa aikaa


Just siltä tuntuukin tänään, on liikaa aikaa ja kulutan sitä täällä, paikassa johon en kuulu, jossa pitäisi tehdä uhrauksia joita en tahdo tehdä. Olen itsekäs ja turhautunut. Tapahtuisi jo!

Viikonloppu oli hyvä, lauantaina otin lomaa tästä ja join tequilaa Tavastialla, en palannut omaan sänkyyni yöksi, elin hetken jonkun toisen elämää, pimeässä huoneessa irti ajasta.

Elämänhaluni on ennallaan, ajoittain se katoaa, toisina päivinä uhkun voimaa. Niin on ollut aina. Ylös ja alas ja ylös taas, niin kuin unet joissa putoaa ja lähteekin lentoon. Se on nykyään merkki, tilaisuus päästä selväuneen, se hetki unessa kun huomaan putoavani - yleensä silloin tajuan näkeväni unta, enkä koskaan osu maahan, saati herää. Nousen takaisin ilmaan tietoisena siitä että olen unessa. En enää pelkää putoamisunia, odotan niitä jopa.

Unohdin aurinkolasit kotiin lauantaina, ja se oli myös symbolista kai. Elän sellaista aikaa jolloin on kohdattava kaikki faktat kirkkaassa valossa, myös itsensä, peilikuvansa, kaikki virheensä. Piiloutua voi vain hetkeksi.

harmauksia

Tänään on ruma päivä. Miksi edes herätä kun ei jaksa kantaa sitä painoa. Mikään ei muutu, mitään ei tapahdu.

Apatia, stressi, sulkeutuminen. Tukka lähtee päästä, kasvot harmaantuvat, notkeus on vaihtunut velttouteen. En jaksa huolehtia itsestäni. En saa pakotettua itseäni liikkeelle. Ulkona on kylmä.

Mitä tapahtui sille päättäväisyydelle, joka tämän junan potkaisi raiteiltaan? Sille varmuudelle ja elämänhalulle, joka imuroi ja järjesti ja otti selvää ja uskalsi? Joka irtisanoi vuokrasopimuksen ja luotti siihen että jotenkin kaikki järjestyy? Mitä tapahtui voimalle ja vimmalle?

Jos mitään ei tapahdu, en minäkään tapahdu. Ryömin takaisin apatiaani, annan kasvojeni valahtaa. Antaa olla. Energia ehtyy, mutta vankilani on ikuinen.

mahdottomuuksia

Aamuisin on hakattu olo. Mikään uni ei tunnu riittävältä. Päivällä vaihdetut lauseet saavat unissa uuden muodon, uuden merkityksen; rivien väleistä kuultaa jotain mitä siellä todellisuudessa ei ole.

Luin illalla Anja Kaurasen (nyk. Snellman) Syysprinssin pitkästä aikaa. Kahdeksantoistavuotiaana se oli ihannekuvani rakkaudesta, vaikken edes ymmärtänyt mistä siinä puhuttiin. Nyt ymmärrän paljon enemmän, sitä tunnetta en vieläkään. Olen kaivannut sitä koko elämäni, juovuttavaa hulluutta, pakkomielteistä sulautumista, itsetuhoista rakkautta jossa ensin rakennetaan toinen toisensa hyväilyin ja sanoin ja sitten revitään rakennelma hajalle, upotetaan kynnet vereslihaan saakka ja syvempäänkin. Rakkautta, joka olisi enemmän sairaus kuin tunne, ja jolla ei olisi todellisen, puhtaan rakkauden kanssa mitään tekemistä.

Kaiken mitä tiedän olen oppinut kirjoista. Nyt, oltuani viisi vuotta melkein täysin lukematta, olen tipahtanut kyydistä enkä ymmärrä elämästä enää mitään. Ajauduin laimeaan avioliittoon ja putosin pois siitäkin, ja nyt olen taas alkanut lukea, varovasti mutta oikeita kirjoja.

Kirjoittaminen sen sijaan on muuttunut mahdottomaksi. Mitä vähemmän koen, sitä kauemmas sanat karkaavat. Elämänpiiriini kuuluu pari huonetta, joitain esineitä, muutama ihminen, pitäisi-alkuisia lauseita. Kaikki on pientä, hyvin pientä. Mielipiteitäkään ei enää ole. Oliko niitä koskaan?

unohduksia

Unet ja unohtaminen, siinä teemani tälle keväälle. Tästäkin näköjään on tulossa unipäiväkirja, ihan hyvä kai niin kun en kerran jaksa siniseen vihkooni kirjoitella.

Olen hukassa pääni kanssa, kadotan kaiken ja unohdan lupaukseni.

Ja olen onnellinen, löysin lempikirjani neljällä eurolla Suomalaisen kirjakaupan nettiputiikista. Nikos Kazantzakisin Askeesi, upea teos. Kaunis ja puhdas, jotenkin. Ei tietenkään valmis, sillä jokainen luo filosofiansa itse, mutta matkaevääksi varsin pätevä. Taidan kantaa sitä mukanani kaikkialle.

Huomenna asiat alkavat selvitä, toivon.

enteitä

Näen yhä enemmän enteellisiä unia.

Viime yönä melkein pääsin selväuneen, mutta heräsin sitten kuitenkin. Olin avaamassa lukittua ovea ajatuksen voimalla, tajusin että lapsi tönii selkääni ja havahduin siihen. Jäi vaivaamaan, mitä sen oven takana olisi ollut.

Mutta niistä enteistä. Eropäätöstä edeltäneenä yönä näin unta, että vihkisormuksestani oli irronnut kolme sinisafiiria. Toissayönä näin eräänlaisen näyn, joka kävi toteen eilen päivällä. Kaikkein kummallisin tapaus kuitenkin on tämä:

*****

Lähetetty: 26.06.2004 15:20

Kuluneella viikolla näin aamulla torkkuessani unta että yksi tuttu varasti jostain keltaisen polkupyörän ja halusi vaihtaa sen minun pyörääni vähäksi aikaa. Ajelin sillä keltaisella pyörällä kotia kohti miettien pienessä paniikissa että mihin ihmeeseen sen pyörän jättäisin kun siinä ei ollut lukkoa.

Herättyäni isäni tuli käymään luonani. Hän kertoi saaneensa uuden polkupyörän entisen, hajonneen tilalle. Uusi pyörä oli väriltään keltainen. Hän ei kuitenkaan ollut viitsinyt tulla sillä vielä sinä päivänä keskustaan, koska pyörässä ei ollut lukkoa. Itse asiassa hän oli juuri menossa ostamaan siihen lukkoa.

Minusta tämä oli aika käsittämätön sattuma. En muista että ikinä uneksisin polkupyöristä, en ainakaan keltaisista..

*****

Ikään kuin tuossa ei olisi sattumaa riittävästi, toissa viikolla sattui jotain omituista. Kävelin asemalta kotiin päin, ja näin kadulla samanlaisen keltaisen jopon kuin tuossa viimekesäisessä unessani. Uni tuli heti mieleeni, varsinkin kun pyörä oli täsmälleen samassa kohdassa, johon olin sen unessa yrittänyt pysäköidä. Kävellessäni sen ohi satuin vilkaisemaan oikealle puolelleni, ja siellä oli toinen keltainen pyörä täsmälleen samassa kohdassa katua, toisella puolella vain.

Tuli hassu olo. En usko enneuniin oikeasti.

pelkoja

Olen kuunnellut Apulannan uutta Kiila-albumia lähes tauotta pari päivää. Sillä levyllä on melkein kaikki mitä tästäkin sotkusta voisi sanoa.

Epäröin. Tiedän, mutta pelkään. Voisin ummistaa silmäni, mutta ilman luottamusta en voi elää. Otan kaikki yksinäisyyden kauhut mieluummin kuin ainaisen epäilyn.

aseita

Tiesinhän mä, että tälläkin viritelmällä on joku tarkoitus.

Kohta oon ihan oikeesti neiti, ja se on parasta mitä pitkään aikaan on tapahtunut.

Jännä miten rakastavaiset muuttuvat pedoiksi. Kaikki aseet valmiina vedettäviksi esiin, pakotetun hymyn takana hyökkäämään valmistautuvan eläimen irvistys.

haamuja

Tänään (eilen) näin kaupungilla yhden niistä vanhoista luokkakavereistani, jotka olivat mukana unessani. Hänen kasvonsa olivat turvoksissa kuin kunnon juopolla ainakin. Mulla ei ole juopon naamaa, mutta eipä mulla ole juuri muutakaan.

Viimeöisessä unessani sain järjestettyä kaikki mieltäni vaivaavat asiat niin hienosti, että vitutti vähän liikaa herätä ja tajuta että kaikki on edelleen ihan yhtä kesken kuin ennenkin.

unia

Uni 1.4.

Olen menossa johonkin halpiskauppaan, kai Ruokavarastoon tai Tarjoustaloon, kysymään pääsisinkö sinne oppisopimuksella töihin. Jotenkin onnistun puhumaan asiasta päättävän henkilön pyörryksiin, ja sovimme että aloitan jo toukokuussa. Sitten lähden ulos kaupasta ja kävelen katua alaspäin. Seuraavalla poikkikadulla on pieni elektroniikkaliike, josta saa viidellä eurolla televisioita. Käyn siellä, mutta en oikein muista mitä siellä tapahtuu. Ensin kai kävelen liikkeen ohi ja palaan sitten takaisin etsimään sitä.

Kun lähden liikkeestä, näen jonkun tutun ja selitän hänelle, että pääsin Ruokavarastoon töihin. Sitten jatkan matkaani alas rantaan. Poikani on mukanani, olemme menossa uimaan. Juuri kun aiomme mennä veteen, näen horisontin tummuvan. Sanon pojalleni: "Katsopa, noin kauhean tummia pilviä tulossa kovaa vauhtia tännepäin!" Sitten tajuan etteivät ne mitään pilviä ole vaan hävittäjälentokoneita. Ne näyttävät ensin suuntaavan kaupungin ohi, mutta kääntyvätkin sitten kohti ja lentävät suoraan rannalle. Yksi syöksyy minua kohti, ojennan käteni ja nappaan kiinni - sillä se onkin vain vihainen ankka, jonka nokasta onnistun saamaan otteen. Toisella kädelläni torjun toisen ankan. Äkkiä koko ranta on täynnä kuolleita ankkoja ja miehiä, ja ilmeisesti ankkojen tarkoitus on tappaa naiset maailmasta.. jotta suuri jumalatar (joka hohtaa taivaalla auringon paikalla) voisi hedelmöittää miehet valollaan.

Jumalattaren kasvot ovat käsissäni ja muotoilen niitä kuin sulanutta, pehmeää juustoa. Kasvoihin tulee reikä, ja siitä virtaa valoa..

En muista enempää.


Uni 2.4.

Olen tulossa terveyskeskuksen suunnalta, moottoripyörällä, joka oikeastaan on polkupyörä. Takanani on seurue, joka koostuu pääasiassa vanhoista koulukavereistani. Tien viereen on ilmestynyt iso Prisma-kauppakeskus, ja ihmettelen sitä suureen ääneen. On talvi, paljon lunta kaikkialla. Prismaa ihmetellessäni onnistun missaamaan jonkun risteyksen, ja niin olen yhtäkkiä oudolla metsätiellä.

Minun pitäisi löytää luokkakaverini ja lähteä heidän kanssaan juomaan tequilaa, mutta metsä on vähän omituinen, polkuja jyrkänteen reunalla ja rikkoutunutta lasia. Aion mennä mukaan myöhemmin.

Päädyn jotenkin äitini luokse, tarkoitukseni on vaihtaa vaatteet ja lähteä mukaan tuohon kummalliseen luokkakokoukseen. Olen saanut käsiini listan sarjamurhaajista, ja veljeni nimi on listalla. Menen kysymään häneltä, mitä se tarkoittaa. Hän ei vastaa kysymykseeni, juttelemme jostain muusta. Hän näyttää oudolta, lapselliselta, ja hänellä on samanlaiset hiukset kuin pojallani. Poikanikin on paikalla, heijaan ja roikutan häntä ja hän kikattelee. Yritän houkutella veljeäni mukaan illanviettoon. Vaihdan vaatteet ja kiroan, että kello on jo kahdeksan, en enää ehdi Alkoon. Kysyn äidiltä, onko talossa tequilaa ja hän alkaa etsiä. Huomaan, etten voikaan laittaa niitä vaatteita jotka olin aikonut, ja vaihdan toiset.

Äkkiä olenkin jonkun bändin keikalla, repivää rokkia, naislaulaja. Aion mennä lavan eteen riekkumaan, mutta herään.