mosaiikkia

Ei voi sanoa, että menisi hyvin. Sama väsymys, joka kesän aikana levisi pinnalleni, on nyt löytänyt tiensä sisäänpäin, kaivautunut jokaiseen soluun, juurruttanut ajatukseni arkiolemattomuuden ravinteettomaan multaan. Mikään ei enää rehota, mutta ei jalostukaan. En ole kummoinenkaan puutarhuri, parvekekukatkin kituivat pitkään ja kuolivat sitten, unohdin ne kai jotenkin. Jos tapan petuniat, miten sielukaan kukoistaisi hoidossani?

Olen yrittänyt virikkeellistyä, mutta väsymys on kaikennielevää. Otan kirjan käteeni, luen muutaman rivin, sivun, toisenkin, enkä ymmärrä lukemastani sanaakaan. Jos olen makuuasennossa, nukahdan. Jos istun, karkaa mieli muuten vain, assosioi tiensä kuivakoilta sanapoluilta toisaalle, öisiin ajatuksiin, valottomiin kanervikkoihin, käpertyy sammuneine lyhtyineen ikivanhan puun juurakon sokkeloihin ja horrostuu. Kaikessa tekemisessäni olen holtiton, en keskity, tarkkailen epäolennaisuuksia ja unohdan muun. On ideoita, mutta vain välähdyksinä, ei niitä ehdi tajuta lainkaan eikä jäsennellä varsinkaan. Elämä on verkkaista vaikka kaikki liike on nopeaa, säpsähtelevää ja kulmikasta. Asiat eivät kiinnity toisiinsa, ärsykkeet ja reaktiot sinkoilevat irrallisina sirpaleina liittymättä mitenkään mihinkään.

Piirtäisin sen kaiken, mutta en jaksa pidellä kynääkään, saati liikuttaa sitä. Tiistaina kävin koululla pitkästä aikaa, olin silloinkin väsynyt, niin väsynyt että hiili teki vain häpeällistä sotkua kunnes käsi luovutti ja vaipui. Illalla nukahdin liian aikaisin ja heräsin kun olisi pitänyt käydä nukkumaan. Niin käy nykyään usein. Ja miten väsynyt olenkin, miten lyhyeksi edellinen uni on jäänytkin, yön reunalla valojen sammuessa olen virkeä ja valpas, silmät ponnahtavat auki, päänsisäinen tivolini avaa porttinsa ja kaikki karusellit pyörivät soittaen eri sävelmää. Keskimäärin kaksi tuntia makaan ja odotan, joskus menee kauemminkin, kuusikin tuntia. Lääkäri ei määrää nukahtamislääkkeitä, koska lapsi on myös öisin olemassa.

Liikunta saa hymyilemään, käyn kepeästi loppupäivän, mutta euforian syleily on liian pehmoinen, aika hulahtaa ja jatkuu ulottumattomissa. Paikkaa Unimaan junassa ei salilla riuhtomallakaan saa lunastettua, spinningpyörällä ei pääse Höyhensaarille saakka vaikka kuinka vimmatusti polkisi. Ja seuraavana päivänä väsyttää vielä enemmän, vaikka terveemmällä tavalla.

Haen lapsen viereeni yöllä, hengitän hänen unensa rytmissä, on lähellä hyvä.