Symbioosista poistumisen pitäisi voida tapahtua varovasti, varvas kerrallaan ulkomaailmaa tunnustellen, niin kuin olisi aikeissa sukeltaa jääkylmään veteen. Toisaalta silloin ei tulisi mentyäkään; tulisi vetäydyttyä takaisin ja jäätyä vielä muutamaksi loputtomaksi hetkeksi. Mutta on lähdettävä, on repeydyttävä irti ja horjahdeltava henkeään haukkoen loppupäivään jossa ei osaa olla enää mitenkään. Sitä pyörii pöllähtäneenä ympyrää, katselee asioitaan ja ihmisiään kuin näkisi ne ensi kertaa, kuuntelee maailmansa ääniä kuin vierasta, kiehtovaa kieltä, eikä enää löydä sijaansa siinä, etenkään äkkiä autioituneessa vuoteessa joka vielä hetki sitten oli ainoa merkityksellinen paikka koko universumissa. Ilman kietoutumista ja sivelyä ja niskaan puhaltelua uni tulee hitaammin ja on lamaannuttavaa. Aamu on vaikea aina puhelimen piippaukseen asti. Sitten hymy, ihanan imelä.Olen elänyt viikon suudelmilla, seikkaillut iholla ja laiminlyönyt kaiken muun. Nyt on ikävä, välimatka, aikataulut, ankeus ja epätietoisuus, pölyinen asunto ja valtava tiskivuori, velvollisuudet ja vaikeudet ja kaikki se. Mutta myös, ja ennen kaikkea: on perhoset.
3 kommenttia:
Kyllä Neiti Minkkinen osaa kauniisti kirjoittaa, sydän suorastaan suli (jälleen kerran).
Oih ihanaa, kylmät väreet tuli! Kylmät väreet ehkä siitä, kun on ollut paljon murhetta ja kuulee nyt suurta onnea sanoissasi.
Mietin, että mikäköhän on ettet kirjoittele, noh ei parempaa syytä liene:)-elukka-
hauska word verification: md_cat_us
Kylmiä väreitä menee täälläkin. Ja kuumia, ja kaikenlämpöisiä.
Sopeutuminen symbioosin jälkeiseen elämään ei ole helppoa kylläkään. Mahdottoman ihanasta mahdottomaan ihan vaan. Onneksi on nämä nykyaikaiset yhteysmahdollisuudet.
Lähetä kommentti