Kyynelille ei mahda mitään, ne valitsevat itse aikansa ja uomansa. Itken missä tahansa, milloin tahansa, miksi tahansa. Itken kävellessäni kaupunkiin, itken ripustaessani pyykkejä kuivumaan, itken tiskipöydän kaaosta jolle en jaksa tehdä mitään. Ja kirjoittamista itken, varsinkin sitä. Kukaan ei usko kun sanon etten osaa enkä ymmärrä, että sanat eivät tunnu enää sormenpäissä, että en enää näe, en lue enkä etenkään kirjoita. On kuin hiljalleen häivyttäisin jälkiäni maailmasta, askel kerrallaan. Eksistentialismi vaihtuu fatalismiin, se on luovuttajan valinta. Ehkä näin onkin oltava.
Puhuin äidin kanssa tänään, hän otti lapsen luokseen jotta saisin rauhassa kirjoittaa. Tietenkään en ole kirjoittanut. Ei ole mitään kirjoitettavaa, ei ole mielipidettä, ei näkökulmaa. Ennen oli toisin, oli sanottavaa kaikesta. Nykyään ne vanhat lauseet tuntuvat ylimielisiltä, häpeän niiden halveksivaa sävyä vaikken ole oppinut nöyryyttä vieläkään. Silloin joskus rakentelin yökaudet ylpeitä teorioita, enää en uskalla ajatellakaan ääneen.
Iho ohenee virtaavan surun alla, halkeilee ja kuoriutuu, paljastaa vereslihan joka ei siedä kosketusta.
Mutta on kauniita, sumuisia aamuja, mustia oksia, kuolevaa heinää, mädäntyviä marjoja. Kuulokkeissa Toolia, väsyneitä lintuja katoilla, kahahduksia metsässä. On jotain mitä katsoa.
3 kommenttia:
Voimia! Osaat kyllä kirjoittaa, eiköhän ne oikeat sanat sieltä vielä löydy.
Tiedän hyvin tuon tunteen, nuo tunteet. Kirjoittaminen valuu jonnekin, sanat läpinäkyvöityvät. Kuten moni muukin asia.
Olkoon. En osaa sanoa juuri mitään. On onneksi syksy. Se luo oikeutuksen ryytyneille mielentiloille ja apaattisille katseille. Kaljuuntuneeseen lähivaahteraan tuli tänään rastaita. Katselin niitä keuhkokuumeessani.
Syksy on turva, ihana ja pimeä. Päivänvaloa pelkään, se merkitsee velvollisuuksia ja onnistumattomuutta ja täytymistä joka ei täyty. Illalla olen taas onnellinen.
Kunpa ei koskaan tarvitsisi tehdä muuta kuin kellua.
Kiitos kommenteista, niistä tulee iloiseksi.
Lähetä kommentti