lumen alla

Alkaneeseen vuoteen on mahtunut yksi hyvä päivä. Sellainen alusta loppuun aivan tavallinen kiireetön sunnuntai, aurinkoinen ja nauruntäyteinen; herkullista ruokaa ja pulkkamäkeä ja hyvää energiaa. Herätessäni olin onnellinen, nukahdinkin onnellisena. Mutta yksi päivä ei ole paljon.

Olen kolhinut itseäni taas. En tiedä miksi pitää aina juosta samaa seinää päin, se seinä kun ei siitä siirry eikä pehmene syleilemään. On hirveän pelottavaa ja vaarallista päästää toinen liki, mutta se voi olla ihanaakin, niin ihanaa että kauhu haalistuu kuin kuu keskipäivän taivaalla. Sen sijaan helvetillistä on odottaa turhaan että toinen tulisi lähelle. Ei se tule. Se istuu turvallisen etäisyyden päässä ja toivoo ettei tänään joutuisi kontaktiin tai konfliktiin, eikä se tee elettäkään estääkseen minua kävelemästä takaisin ulos lumiseen yöhön. Muutama hellä sipaisu riittäisi, mutta sekin vähä on liikaa sille jonka sydän katsoo pois.

Lumi runttaantuu rumasti kenkieni alla, vaikka koetan kävellä kepein askelin. Ajattelen kauniita asioita, huurteisia ruusuja ja vanhoja emalivateja, seuraan pyöränrenkaan piirtämää pitsinauhaa lumessa. Mietin miksi onneni olisi kenestäkään riippuvainen, mutta se on. Tarvitsen ihmisiä joille voin olla rakas ja ihmeellinen. Jokainen tarvitsee. En ennen halunnut uskoa siihen, silloin onni oli älyllistä ja järkeiltävissä, eräänlainen teoria sekin. Kaikki oli teoriaa, ihan kaikki, tunteetkin. Mutta onni ei löydy teorioin vaan teoin.

Olen väsynyt kaikkeen. Tähän pimeään eniten. Kaipaan valoa ja ihoa ja yhteisyyttä, intoa ja vilpittömyyttä, särötöntä astiaa sielulleni kodiksi. Lepopaikkaa lumen alla. Kevään aurinkoista seinustaa.