it is happening again

Mörkö lipuu kohti. Se on lähistöllä, varpaita paleltaa. Ulkoa kuuluu sateen ääntä, laiskaa, hidasta tiputtelua, on kuin sadekaan ei oikein pystyisi. Minä ja sade, pitäisi ja pitäisi, mutta.

Huoneita ei sinänsä ole ylimääräisiä, mutta niissä on liikaa tilaa. Kaikuu, ei kodeissa kuulu kaikua! Omat hiljaiset viikkoni vietän yhden neliömetrin sisällä, hämärässä luolassa, rajatulla alueella. Olohuoneeseen en uskaltaudu, olen kuin pelästynyt pieni eläin kyhjöttäessäni yksin sohvassa teekuppini kanssa. Huone on niin valtava ja minä vain itseni mittainen. Ja on kylmä, sillä Mörkö ei ole kaukana. Tilan läpi käy viima.

Viikolla en elä ollenkaan. Nieleskelen vain. Uusista ihanasti narskuvista pitsikuvioisista kumisaappaista ei ole tallaamaan reippaasti arkisia polkuja, liskonnahkaisiksi kuivuneet kädet eivät lennähtele pirteinä, pulleina kyyhkysinä asettelemaan ja järjestelemään sitä ja tätä ja tuota. Silmät eivät painu kiinni edes väsymyksestä, saati hurman aavistuksesta. Mitä tämä tällainen on?

Olen jo nähnyt taivaalla valoa, aamulla kerran koko valtava kupu oli kauttaaltaan haaleanvaaleansininen, enkä edes ollut pahasti myöhässä. Päivä venyi myös toisesta päästään, katulamput syttyivät vasta virka-ajan päätyttyä - ollaan siis voiton puolella jo, ja silti! Miksi bloggaan keskellä yötä otsa niin kurtussa että ohimoita särkee? Mitä tämä oikein on?!

Eilen ui sieluun kevään tuoksuja, päätin rakentaa oman huhtikuun kun sitä tulevaa ei kenties tulekaan (huhtikuusta ei koskaan ole varmuutta!). Kevään rakentaminen alkaa vihreistä omenoista, päätin; ostin pussillisen, ja ehostettu tunnelma kesti bussimatkan ajan. Kotona kulho oli vääränlainen, omenat menettivät raikkaan luonteensa. Valoa ei tietenkään ollut riittävästi. Ensi kerralla kokeilen tulppaaneja. Uudet verhot eivät olisi pahitteeksi nekään.

Itkin tänään töissä. Kahdesti. Syystä ja syyttä, salaa kun muut olivat lähteneet. Olen vain ihan kamalan väsynyt ja joinakin hetkinä jokseenkin varma siitä, että tietyt säikeet eivät jaksa venyä tämän valottoman kaamoslammikon vastarannalle asti. Olen kyllä ennakkotilannut rullakollisen hymyjä, hyvyyttä ja voimaa sekä säkkitolkulla innostusta, leikkisyyttä ja viehkeyttä, mutta toimitusaika on yleensä niin pitkä, että kärsivällisinkin kyllästyy odottamaan.

Tilasin myös unta, mutta toimitus on viivästynyt jostain syystä. Ehkäpä neliöni on luisunut jakelualueen ulkopuolelle. Ehkäpä Mörkö seisoo Nukkumatin tiellä.

hetki ennen

Tavallista sujuvampaankin talveen mahtuu tahmeutta. Univelkaa ei ole viisasta ottaa, mutta joskus on pakko. Sen tuntee sitten nahoissaan, lihoissaan ja kaikissa muissakin tahoissaan näinä verkkaisesti etenevinä arkipäivinä, kun koko maailma tuntuu olevan yhtä ja samaa ruokatunnin jälkeistä lupsuvaluomista puolikoomaa. Väsyttää siis, ihan mahdottomasti. Ja väsymys tekee mahdottomuudesta maailmankaikkeuden ainoan ulottuvuuden. Sen alle litistyy.

Olen saanut itseni kiinni haaveilusta. Keväthulluus tekee tuloaan: kaipaan muutosta. En välttämättä ole sen tarpeessa, mutta luonteeni tuntien se tulee joka tapauksessa. Elämän osa-alueista yksi ainoa on sellainen, jonka kanssa en enää tule enkä haluakaan tulla toimeen, ja tietysti se on juuri se pakan alimmainen kortti, nuhruinen kerniliina jonka päälle olen sinänsä somasti hohtelevat tunnearvokkaat pöytähopeani kasannut. Se pitäisi vaihtaa uuteen, mutta silloin menee uusiksi koko asetelma. Enkä tiedä mistä aloittaa.

Jostain syystä olen ajatellut paljon viime kevään ensimmäisiä aurinkoisia päiviä. Taivas oli sininen, maalasin pitkästä aikaa, kelluskelin paineetta suvannossa tietäen, että koko elämä oli ajautumassa syöksyyn kohti uutta. Tietoisuus tulevasta murroksesta, silmänräpäyksen mittainen hetki tahratonta, vastaanottavaista mieltä. Auringon kirkastama kevättaivas. Kaipaan sitä varmuutta, se oli silkkaa valoa.

mustia ruusuja hangella

Ostinpa levyn. Vihdoinkin - on ollut aikeena jo jonkin aikaa. Joistakin asioista vain tietää pitävänsä vaikkei niitä vielä tunnekaan, ja tämä bändi oli juuri sellainen juttu - ideana ihan fantastinen, ja nyt kun sain levyn käsiini, saan ilokseni todeta ettei toteutuksessakaan ole moittimista. Kansikuva on hyytävän ihana, olen tuijotellut sitä pitkin iltaa kylmien väreiden vilistäessä iholla. Ja huomasin vasta tänään, että levy on julkaistu syntymäpäivänäni. Outo sattuma, jos sellaisiin uskoo.

Levystä ja etenkin kansikuvasta tulee mieleen Mustapukuinen nainen, jonka näin Vantaan näyttämöllä vuonna 1996. Se oli kaikkien aikojen karmivin kulttuurielämys, hyvällä tavalla siis. Näin painajaisia varmaan vuoden sen jälkeen. Näytelmää esitetään silloin tällöin muissakin teattereissa, mutta minä en ikimaailmassa halua nähdä sitä uudelleen. Suosittelen sitä kuitenkin - en lämpimästi, vaan suorastaan kalmankylmästi! Kuvittelisin, että kauhunäytelmää on haasteellista tehdä, mutta ainakin tuolla kerralla oli onnistuttu hengästyttävän hienosti. Asuin siihen aikaan kommuunissa, isossa vanhassa huojuvassa talossa joka narahteli ja huokaili itsekseen, ja jouduin palaamaan teatterista yksin pimeään kotiin jonne ei ollut tulossa ketään ennen seuraavaa iltapäivää. En ollut kovin levollisella mielellä sinä yönä..

The Woman in Black on olemassa myös elokuvana. Toivottavasti en koskaan hairahdu katsomaan sitä! En yleensä säiky elokuvia, mutta klassiset kummitusjutut ovat asia erikseen. Sumuiset nummet, lehdettömät puut, sammaloituneet hautakivet, vanha kartano, synkät hahmot jotka palaavat rajan takaa tai eivät ole koskaan sen yli kokonaan astuneetkaan.. brrr!

Kummallista sinänsä, mutta olen iloinen että talvi tuli viimein. Maailma on kauniimpi ja miellyttävän vaimea; äänet eivät murskaudu katuun vaan kilahtelevat hipihiljaa toisiaan vasten lumisessa pehmeydessä. Luistinradat ja pulkkamäet tuntuvat ajankohtaisilta taas. Iltapalaksi nautitaan nostalgisia talviherkkuja kuten lämpimiä voileipiä ja paistettuja banaaneja vaniljajäätelön kera. Poskilla on väriä, unisukat lämmittävät öisin, aamut ovat niin hiljaisia että tuntuvat hassulta erehdykseltä. Ei edes harmita herätä.

drippin' honey

Uunituore vuosi on pullahtanut pöydälle paljon edellisen vuoden alkua makoisampana. Ei tässä mitään ihmeellistä ole tapahtunut, mutta eipä ole suuria murheitakaan märehdittävänä. Tammikuu on tammikuuksi melkoisen kepeän oloinen. Hyräilen kulkiessani, se on hyväksi. Monta kertaa päivässä ratkean leveään hymyyn, kun mieleen juolahtaa hykerryttäviä hetkiä ja kiherryttäviä keskustelunpätkiä lähimenneisyydestä. Olen viime aikoina tuntenut ihan erityistä iloa siitä, miten upeita ihmisiä elämässäni on. Ja olemassa yleensäkin! Huomattava osa maailman ihmisistä on pääasiassa ihanaa porukkaa. Jollain tavalla ainakin.

Viime vuosi oli ennen kaikkea ihmissuhteiden vuosi. Ystävyydet testattiin ja kestäviksi todettiin, mistä olen äärimmäisen onnellinen: läheisimmät ovat nyt vieläkin läheisempiä, enkä enää päästäisi heitä elämästäni minnekään. Myös vuosien takaisia ystäviä ja tuttavia on etupäässä Facebookin kautta löytynyt kasoittain, ja heidän kuulumisiinsa perehtyminen ja nostalgiasokerissa piehtarointi on ollut antoisaa, jopa imelää ja katkeransuloistakin. Entä sitten ihkauudet tuttavuudet! Vuoden jokaisessa isommassa mutkassa kyytiin on kiivennyt uusia matkakumppaneita, joiden seura on tehnyt pimeimpienkin kuukausien halki huristelusta unohtumattoman elämysretken.

On ollut vaikeitakin aikoja, niin minulla kuin ystävillänikin. Kevään kaksi pitkää työttömyyskuukautta koettelivat paitsi omia hermojani, myös lähimpieni sietokykyä. Olin eittämättä rasittavaa kuunneltavaa silloin, mutta niin vain siitäkin selvittiin. Ja sitten tuli kesä, joka ylitti hurmaavuudessaan kaikki aikaisemmat kesät, jopa sen edellisen, jota luulin parhaaksi koskaan. Kesä oli hyvä ja lempeä, mutta loppui aikanaan. Syksy toi tullessaan tahmeuden, surun ja kauhun: koskaan ei lähipiirissäni ole koettu niin monia menetyksiä ja pettymyksiä kuin kuluneen syksyn ja talven aikana. Itse säästyin suuremmilta koettelemuksilta, mutta rakkaiden tuska tuntui omallakin iholla. Luulen puutteellisen empatiakykyni jopa hitusen kehittyneen kaikkien käänteiden seurauksena. Ihan aavistuksen verran vain, mutta kuitenkin!

Tekisi mieli kiittää kaikkia tärkeimpiä ihmisiä kaikesta ihan nimeltä mainiten, mutta ehkä he haluavat pysytellä varjoissa. Jos sanoisin sen näin:

Kiitos ihanaisille jäniskorvarinkiläisille, joiden lempeys, vahvuus, viisaus ja villi huumori ovat kantaneet minua yli kurjimpienkin päivien - ilman teitä arki olisi niin harmaata, etten jaksaisi aamuisin edes avata silmiäni. En olisi ikinä uskonut, että vielä (tai vasta) aikuisiällä voisi muodostua näin tiiviitä ystäväporukoita, mutta olen sanoinkuvaamattoman iloinen siitä että niin on kuitenkin käynyt. Olette rakkaita!

Aivan erityinen kiitos sille espoolaiselle herrasmiehelle, joka on paitsi pelastellut neitoa milloin mistäkin pulasta ja ilahduttanut maailman parhaalla joululahjalla, myös opettanut tälle jotain ihan uutta ihmissuhteista ja yhdessäolosta. Kuluneet kuukaudet ovat olleet alusta lähtien ihania kaikkine hassuine yksityiskohtineen (kenen muun seurassa muka päähäni kesken treffien istahtaa pulu?!) ja iholla kiipeilyineen. Viihdyn, on hyvä näin.

Kiitokset myös kaikille niille rakkaille, rohkeille ja räävittömille mussukoilleni, joiden kanssa ei etäisyyksien, olosuhteiden tai aikatauluristiriitojen vuoksi tule oltua tekemisissä niin paljon kuin olisi suotavaa. Onneksi virtuaalimaailma tarjoaa moninaisia mahdollisuuksia pitää ystäviin yhteyttä - jo pelkkä parin lauseen sähköpostiviesti, satunnainen mesejuoruilusessio tai lampaalla nakkaaminen Facebookissa riittää piristämään päivää. On rauhoittavaa tietää, että kaikki ovat olemassa vieläkin, missä sitten ikinä ovatkaan, ja että tarvittaessa jokainen on sormenpäiden ulottuvilla.

Kiitos myös sille yhdelle, joka aina välillä ilmestyy pimeästä ja pian katoaa sinne taas määräämättömäksi ajaksi. Sille, joka aina kiskoo oikeista naruista ja tietää täsmälleen, miltä neiti minkkisen maailman kuuluu näyttää ja etenkin kuulostaa. Kiitos parhaista lauseistani.

Ja kiitos perheelleni, jonka pysyvyyteen luotan niin järkkymättömästi, etten osaa edes kuvitella ettei sitä jonain päivänä enää nykyisessä muodossaan olisikaan. Kaikkien aikojen rennoin joulu palautti mieleen, miten ihanaa on silloin tällöin olla omiensa parissa, tekemättä ja tarvitsematta yhtään mitään. Kiitos lapselleni, jota rakastan kaikkein eniten, joka asettaa minulle tiukempia haasteita kuin kukaan toinen elämäni ihmisistä, ja jolta olen oppinut hellyydestä ja ehdottomuudesta enemmän kuin keltään muulta koskaan.

Kiitos kaikille muillekin, jotka vielä ovat kyydissä! Kiitos peleistä, flirtistä, sanailuista, sekoiluista, vierailuista, puheluista, nauruista, hihkaisuista, pyrähdyksistä, haltioitumisista, oivalluksista, muistoista, suunnitelmista, hätkähdyksistä, häivähdyksistä, lasillisista, savukkeista, oljenkorsista, pitkospuista, sormien läpi katsomisista, yllätyksistä, myllerryksistä - kaikesta. Olette ihania.

Ja nyt neiti sulkee hunajapurkin ja syöksyy pää edellä vuoden ensimmäiseen viikonloppuun. Nähdään - jos ei siellä, niin muualla!