Aamuisin on hakattu olo. Mikään uni ei tunnu riittävältä. Päivällä vaihdetut lauseet saavat unissa uuden muodon, uuden merkityksen; rivien väleistä kuultaa jotain mitä siellä todellisuudessa ei ole.
Luin illalla Anja Kaurasen (nyk. Snellman) Syysprinssin pitkästä aikaa. Kahdeksantoistavuotiaana se oli ihannekuvani rakkaudesta, vaikken edes ymmärtänyt mistä siinä puhuttiin. Nyt ymmärrän paljon enemmän, sitä tunnetta en vieläkään. Olen kaivannut sitä koko elämäni, juovuttavaa hulluutta, pakkomielteistä sulautumista, itsetuhoista rakkautta jossa ensin rakennetaan toinen toisensa hyväilyin ja sanoin ja sitten revitään rakennelma hajalle, upotetaan kynnet vereslihaan saakka ja syvempäänkin. Rakkautta, joka olisi enemmän sairaus kuin tunne, ja jolla ei olisi todellisen, puhtaan rakkauden kanssa mitään tekemistä.
Kaiken mitä tiedän olen oppinut kirjoista. Nyt, oltuani viisi vuotta melkein täysin lukematta, olen tipahtanut kyydistä enkä ymmärrä elämästä enää mitään. Ajauduin laimeaan avioliittoon ja putosin pois siitäkin, ja nyt olen taas alkanut lukea, varovasti mutta oikeita kirjoja.
Kirjoittaminen sen sijaan on muuttunut mahdottomaksi. Mitä vähemmän koen, sitä kauemmas sanat karkaavat. Elämänpiiriini kuuluu pari huonetta, joitain esineitä, muutama ihminen, pitäisi-alkuisia lauseita. Kaikki on pientä, hyvin pientä. Mielipiteitäkään ei enää ole. Oliko niitä koskaan?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Minusta kirjoittamisesi sujuu luontevasti ja pidän monista ilmaisuista joita käytät; runollisesta, sävykkäästä tyylistä. On mukava lukea tekstiäsi.
"Päivällä vaihdetut lauseet saavat unissa uuden muodon, uuden merkityksen; rivien väleistä kuultaa jotain mitä siellä todellisuudessa ei ole."
Runous on kuin laulu, joka nousee vuotavista haavoista tai hymyilevistä huulista, sanoi joku viisas kauan sitten. Mutta usein tuntuu, että vuotavien haavojen kirvoittamana teksti alkaa soljua kaikkein helpoimmin. Kipu saa sanat. Ilo, kun välillä on niin siirappia.
Luulen, että kohta ahmit taas kirjoja, kun alkuun pääset:)
Sanoja oli joskus paljon enemmän, ja ne liittyivät toisiinsa loputtomin eri tavoin. Nykyään en kirjoita niin kuin haluan vaan niin kuin osaan, ja siinä on ero. Se kriittinen ero.
Kunpa olosuhteet pian muuttuisivat, kaikki riippuu nyt siitä kuinka pian pääsen vapaaksi. En ole kertonut melkein kenellekään että kirjoittelen täällä, enkä kerrokaan. En ole valmis vielä.
Kiitos kommentista, tulen pian vierailulle.
Lähetä kommentti