Jotkut asiat elämässä ovat yllättäen hyvin, suurin osa ei. En edelleenkään saa haravoitua kasaan niin paljon aineksia että edes jotkin velvollisuudet tulisivat täytetyiksi. Harkitsen opiskelujen jättämistä, taas kerran. Järjetöntä, jäljellä on kuitenkin alle vuosi, mutta siitä vuodesta en tunnu selviytyvän mitenkään. Ei minusta ole luovaan työhön, ehkei mihinkään työhön. Onko mihinkään yleensäkään.
Kauhistun edessä olevia pitkiä, pimeitä talvikuukausia. Olen talvisin hirviö, kommunikoin murahtelemalla ja karjumalla. Liu'un etäältä kuin Muumilaakson Mörkö, joka kylmyydellään sammuttaa jokaisen lyhdyn jonka luokse on hakeutunut, ja hymyilen hirvittävää, jäistä hymyäni. Apatiasta raivoon alle sekunnissa, epätoivoon vielä nopeammin. Sihahdus vain, ja sammuu valo, lämpö on poissa.
Perhosetkin pakenevat hirviöitä, pelkään.
Edit: Poistan linkkilistani, sillä en pysy mukana blogien elämän kiertokulun vaiheissa. Ja koko lista tuntuu epäreilulta muutenkin, monia mainitsemisen arvoisia blogeja puuttuu, uusia löytöjä teen jatkuvasti, en vain jaksa päivittää listaa yhtä usein.
5 kommenttia:
Hei, viime talvena olin tosi kovilla opiskelujeni kanssa ja tunsin etten voi mitenkään ja jaksaa ja selviytyä. Mutta sitten päätin, että läpi on kahlattava. Opettaja tiesi tilanteen ja hän jousti myös, esim. sain viikon vapaata rästitehtävien tekemiseen.
Ja nyt elokuussa valmistuin!
Koita jaksaa, kyllä loppuun asti suoritetusta koulusta on sulle niin paljon enemmän hyötyä vielä joskus. Mutta ymmärrän mitne vaikealta tuo tuntuu...~e~
Minä en ole ollut koulussa kolmeen viikkoon.
Ei ole mitään annettavaa, en ymmärrä miten tässä kävi näin.
Minulla on ollut niin paljon aikaa, ja kaiken sen olen heittänyt hukkaan. Nyt olisi kiire, enemmän kuin kiire, olisi työskenneltävä yötä päivää, mutta mitään ei synny. Olen vain väsynyt. En pysty ajattelemaan kokonaisia ajatuksia, hallitsemaan kokonaisuuksia.
Pitäisi soittaa opettajille, sopia aikatauluista ja käytännön asioista, mutta pelkään että alan vain itkeä puhelimeen. Ei minusta ole.
Minä itkin opettajalle myös, ja opettaja itki, kun ihmetteli miten rankasta tilanteesta voisi selvitä.
Kurjaa kuulla, että on noin loppu olo. VOi jotenkin jos vois auttaa..
Mutta jos kuitenkinn päädyt soittamaan opettajille ja aiot yrittää vielä, toivon että siellä koulussa on opettajia, jotka ovat ihmisiä. Ymmärtävät ja osaavat nähdä järkevät vaihtoehdot/ mahdollisuudet. Itse olin aivan varma, etten jaksa koulua loppuun, mutta jotenkin se sitten lähti menemään...
Voimia!
Minulla oli jokunen vuosi sitten ylitsepääsemättömän vaikea kurssi. Aika ei millään riittänyt pakollisiin labratöihin, harjoitustehtäviin, luennoilla käyntiin ja tenttikirjan lukemiseen. Käytin iltoja ja lopulta öitäkin siihen, että olisin ehtinyt edes kerran lukea läpi tenttialueen, mutta siitä huolimatta ehdin lukea vain puolet. Yritystä oli niin paljon, että kuukauden rypistyksen jälkeen alkoi jo terveyskin rakoilla. Tenttiin kuitenkin menin, mutta kaikesta yrityksestä huolimatta en edes ymmärtänyt kysymyksiä. Opettaja oli ottanut kysymykset edellisten vuosien tenteistä katsomatta, löytyykö niihin vastauksia tenttikirjasta! Edes luennot ja harjoitustyöt eivät auttaneet vastaamaan niihin.
Kurssi jäi suorittamatta, mutta sen verran opin etten enää hakkaa päätä seinään sellaisen asian kanssa mikä ei minulta onnistu. Osaan nyt tunnustaa, että kaikessa ei voi onnistua, ja siirtyä tekemään jotain muuta. En enää välitä siitä, että minulta menee enemmän aikaa opiskeluun kuin muilta. Luovuin tavallaan kisaamasta muiden kanssa samassa sarjassa ja nyt painin kokonaan omassa luokassa.
Toivon sinulle onnea koulun suhteen, mutta muista että aina on vaihtoehtoja. Halu päästä läpi hyvillä arvosanoilla ja täyttää muiden asettamat velvoitteet on vain oman pään sisällä. Voit valita mitä pidät tärkeänä ja mitä et.
Luovuttaminen on mielessä päivittäin. Jos olisi vaihtoehto, en epäröisi. Vielä ei ole riittävästi nöyryyttä sen myöntämiseen, että nyt olisi sopiva aika luopua taakaksi muodostuneesta unelmasta, pyristelystä kohti utopiaa jonka toteuttamiseen tarvittava intohimo puuttuu.
Kai myöntäisinkin sen, jos voisin olla varma siitä ettei tämä voimattomuus johdu jostain muusta. Olisi hirveää luopua ja huomata myöhemmin erehtyneensä.
Kiitos sympatioista, kai tästä johonkin suuntaan on rämmittävä loppujen lopuksi. Kun vain ymmärtäisi omia motiivejaan edes himpun verran paremmin..
Lähetä kommentti