mukiinmenevä päivä

Kävin Tukholmassa ostamassa kaksi vihreää mukia. Tänään väsyttää, ajatukset tömähtelevät mielen pohjaan kuin petanque-kuulat pehmeään hiekkaan. Nukun hyvin vain kotona, ja vaikka matkustaminen on lempiasioitani, se uuvuttaa kuitenkin. Ihan kuin olisi krapula, vaikka ei ole. Meri oli kaunis iltaisin, katselin sen tempoilua ikkunan takana ja ajattelin syviä ajatuksia (en syvällisiä, mutta pohjattomia).

Lähetin sähköpostia Eero Riikoselle, Minkkiset minussa -kirjan kirjoittajalle, ja sain vastauksenkin jo. Palaan tähän aiheeseen vielä luettuani kirjan uudelleen, en voi olla palaamatta, olen vieläkin aivan äimistynyt minkkisyyden ulottuvuuksista. Mutta tänään on olo päässä niin kumisevan ontto, että taidan vetäytyä tuliaiskarkkien ja Monty Pythonin lentävän sirkuksen pariin loppuillaksi.

Vihreät mukit ovat kauniita, haalean oliivin sävyisiä, ja parasta on se että niihin mahtuu puoli litraa kahvia kerralla.

outouden oppitunti

Uskoin ennen sattumaan. Nyttemmin kyynisyyteni on muuttunut uteliaisuudeksi. Tänä vuonna on tapahtunut asioita joiden selittämiseksi sattuma olisi liian helppo ja mielenkiinnoton vastaus. Kaikkea en edes muista, mutta kerron pari esimerkkiä.

Nukkekoti

Ryhdyin keväällä kunnostamaan viime kesänä tuttavalta saamaani vanhaa Lundby-nukkekotia. Oli visio, jota varten piti tehdä täysremontti, ja totesin sen onnistuvan helpoimmin siten että irrotan seinät ja katot toisistaan, maalaan ja tapetoin ne ja liimaan takaisin yhteen. Kaikki sujui hienosti, kunnes kömpelyyksissäni hajotin yhden ulkoseinistä: naps vain, se katkesi keskeltä kahteen osaan. Pilalla, ajattelin. Se siitä?

Seuraavana päivänä menin viemään roskia. Yleensä heitän roskapussin samaan laatikkoon, siihen ensimmäiseen oikealla, jonka suuntaan oikea käteni luonnollisesti helpoimmin ojentuu. Tällä kertaa valitsin kuitenkin syystä tai toisesta eri laatikon, toisen vasemmalla. Se oli melkein tyhjä. Pohjalla oli ainoastaan yksinäinen Lundby-nukkekoti, täsmälleen samanlainen kuin omani. Nieleskelin hetken ja poimin talon mukaani. En ole vielä uskaltanut jatkaa projektia.

BOB

Huhtikuussa David Lynchin INLAND EMPIRE tuli ensi-iltaan myös Suomessa. Kävin katsomassa sen ensimmäisessä mahdollisessa päivänäytöksessä. Elokuvan jälkeen matkustin junalla kotilähiööni ja kävin kaupassa ihan arkisesti ja tavallisesti, mitä nyt hieman leijuin lynchiläisen surrealismin tunnelmissa. Ohitseni käveli kolmihenkinen perhe: isä, äiti ja pieni poika, ehkä kolme-neljävuotias. Olin pudottaa silmäni, kun näin printin pojan takin selässä. Siinä luki valtavin, keltaisin kirjaimin: GREAT WORK, BOB!

Todennäköisesti kyseessä oli ihan tavallinen Puuha-Pete-takki, mutta selässä ei ollut kuvaa mistään hahmosta, pelkkä teksti vain. Jatkoin matkaani kuohuen. Mainittakoon vielä muutama yksityiskohta:

1. Oli perjantai 13. päivä.
2. Olin edellisellä viikolla palannut Pariisista, jossa kävin katsomassa Lynchin taidenäyttelyn. Uudemmissa maalauksissa seikkailee Bob-niminen pikkupoika. Taulujen maailmat eivät ole mitään suloisia satumetsiä, kuten arvata saattaa.
3. Twin Peaksinhan tiedätte tietenkin.

Espoo

Vielä kolmisen viikkoa sitten en tuntenut ainuttakaan espoolaista. Sitten tutustuin yhteen. Myös eräs ystäväni muutti Espooseen samoihin aikoihin. Ei ole suurtakaan todennäköisyyttä, että nämä kaksi asuisivat samassa talossa, eihän? Samassa kerroksessa ja asunnossa vieläpä, vaikkakin viereisissä rapuissa.

Etiäiset ja samanaikaisuudet

Joka päivä tapahtuu jotain outoa. Useimmiten sellaista, että ajattelen jotakuta ohimennen ja samassa häneltä tulee tekstiviesti tai puhelu. Tai saattaa olla, että olen nähnyt unta tietystä ihmisestä, ja tapaan hänet seuraavana päivänä odottamatta (muitakin enteitä unissa on monesti). Joskus tiedän, mikä kappale soi radiossa tai soittolistallani seuraavaksi, vaikka shuffle-toiminnon ja 6000 tiedoston yhdistelmän ei luulisi jättävän juurikaan sijaa ennustettavuudelle.

Pari päivää sitten lisäsin blogiini tuon Who links to me -linkin, ja muistelin koodia liittäessäni, että jonkun toisen blogissa se oli joskus otsikolla mistäs tiesit tänne tulla? Ja silloin, täsmälleen samalla hetkellä, joku alkoi laulaa televisiossa: Tuu tuu tupakkirulla, mistäs tiesit tänne tulla..

Tällaista tapahtuu jatkuvasti - sitä useammin, mitä enemmän siihen kiinnittää huomiota. Ihan niin kuin unet: mitä enemmän niitä jaksaa tutkia ja merkitä muistiin, sitä selkeämpiä, yksityiskohtaisempia ja monimutkaisempia niistä tulee. Uni tai universumi, samat lait pätevät kaikkialla. Joskus tämä kaikki on hyvin hämmentävää, mutta aina lohdullista ja kaunista. Seuraava tarina on tosi, ja yhä varmaan jonkun mielestä silkkaa sattumaa. Tulkinta riippuu siitä, onko sielultaan runollinen vai tieteellinen - haluaako punoa säikeet yhteen vai riipiä ne irti toisistaan, nauttia vai älyllistää. (Eräissä yhdistyvät molemmat halut, silloin tulkinta on persoonallisimmillaan, siinä on arvaamatonta dynaamisuutta.)

Minkkiset

Neiti minkkinen syntyi äkkiarvaamatta kolme vuotta sitten, talvella 2004. Tai ei syntynyt, ilmiöityi. En keksinyt häntä, hän vain pulpahti maailmaani erään tekstiviestikeskustelun tuloksena. Siitä alkaen hän on kulkenut mukanani. Toisinaan hän on läsnä, jopa sisällä minussa; joskus hän häviää omille teilleen pitkiksi ajoiksi. Hän on juuriltaan eräänlainen Lilith-hahmo, mutta ei ihan niin kostonhimoinen. Hän on anarkistinen ja kujeileva, välitön ja voimakas, hänessä ei ole mitään turhaa vaikka hän ajoittain rönsyilee ja pulppuileekin vallattomasti.

Neiti minkkinen liikuskeli alkuun maalaustelineen tuntumassa ja tallentui eräisiin tauluihinkin. Pikkuhiljaa hän laajensi reviiriään, liikkui tajunnan ja tiedostamattoman välillä, ilmestyi unissa peileihin ja tiesi aina minne mennä. Hän pani minut kirjoittamaan tätä blogia. En ollut koskaan aiemmin kirjoittanut näin. Hän on näiden vuosien aikana työntänyt rajojani etäämmälle, pidemmälle, rajattomiin. En usko että olisin puoliksikaan näin minä ilman häntä.

Luulin aina, että neiti minkkinen on ainoa laatuaan, sukua korkeintaan myyttisille esiäideilleen. Välillä jopa kuvittelin keksineeni hänet. Hah! Universumi muljahti eilen, ja nyt vain tuijotan ja nauran.

Toissayönä sain unessa tekstiviestin ihmiseltä, jonka kanssa keskustelin silloinkin kun neiti minkkinen sujahti elämääni. Unessani hän halusi nähdä minut heti, koska hänellä oli minulle tärkeää asiaa. Uni jatkui sitten toiseen suuntaan, mutta mainitsen tämän viestin yhtenä esimerkkinä etiäisistäni - eilen illalla häneltä tosiaan tuli viesti, jossa luki: "Mulla on sulle lahja."

Tapasimme myöhemmin illalla, ja sain lahjani. Se oli tämä kirja. Menin aika lailla sanattomaksi. Tänään olen lukenut kirjaa, se ei ole kovin pitkä, joten sain sen ruokatunnilla loppuun. Minkkisyyden olemus tiivistyy kirjassa mitä kirkkaimmin: voisin hyvin kuvitella itse kirjoittaneeni sen. Sitaatteja ehkä myöhemmin, kunhan toivun järkytyksestäni. On varmaankin pakko ottaa yhteyttä kirjailijaan.

Loppuun vielä pari numeroihin ja asuntoihin liittyvää huomiota:

- Tämän vuoden kummallisimpia, tapahtumakylläisimpiä ja avartavimpia kuukausia ovat olleet huhtikuu (4) ja heinäkuu (7). INLAND EMPIRE:n nähneet muistavat ehkä, mitä huoneistossa numero 47 tapahtui.

- Minkkiset minussa -kirjassa on 64 sivua. Aiemmin mainitun espoolaistalon huoneiston numero 64 ovessa lukee Minkkinen.

Outous on kaunista.

vaje

Loppukesän yöt ovat puristavia. Lapsi herää huutamaan, joka yö, lopulta huudamme molemmat. Unet - painajaisia ja menetystä - jäävät muutamaan tuntiin, aamulla herään ruosteinen puukko selässäni, siltä ainakin tuntuu. Katse ei tarkennu, valkoinen seinä edessäni on pelkkää vellovaa massaa, se tunkeutuu silmiin ja tukkii jo ennestään ahtaan pään. Puukko selässä vaikeuttaa keskittymistä, yritän pyydystää riviltä karkaavia kirjaimia ja ymmärtää edes osan siitä mitä luen.

Päivän ilonaiheita ovat ystävän hyvät uutiset ja lapsenvahdilta tullut tekstiviesti - uudet levyni odottavat kotona. Voisin ehkä iloita siitäkin, että on jo lounasaika! Olen niin väsynyt, että tunnit humahtavat tajunnan läpi tuosta vain. Onneksi tänään ei tarvitse suorittaa.

ei vielä

Lähestyvän syksyn ensimmäisiä merkkejä:

Huvittaa kokata jotain mausteista. Tandoorikanaa ja currya. Kokkaaminen on hauskaa. Kotona on mukavaa. Illalla keittiössä tarvitaan valoja, ja sytytän ne kaikki. Sataa vettä. Tanssin ympäri asuntoa paistinlasta kädessä Absoluuttista nollapistettä kuunnellen. Päätän alkaa panostaa kodin siisteyteen lähiaikoina ja ehkä vähän siirrellä huonekalujakin. Lapsi levittää viltin olohuoneen lattialle ja leikkii olevansa piknikillä. Sängystä tulee siten uima-allas, jonka kuohuvissa peittoaalloissa voi polskia vaikka vaatteet päällä. Tyynyistä rakennetaan hyppytorni! Puhutaan kesästä kuin muistosta. Mietin, että pitäisi ostaa kynttilöitä. Tekee mieli neuloa pitsiä.

Aamulla käsivarsia ja sääriä paleltaa, kun pyöräilen töihin. Tulee sellainen tunne, että pitää ostaa farkut. Ruokatunnilla koettelen psyyken ja fysiikan rajoja sovituskopin ahtaudessa ja muistan taas, miksi pukeudun melkein aina hameisiin. Minulla on lantio, hitto vieköön, ja olen siihen vieläpä varsin tyytyväinen! Jätän farkut hyllyyn. Päätän ostaa niiden sijaan uuden syyshameen. Syyshameen? Nythän on vielä heinäkuu!

Lapsestani tuli hiljattain isoveli. Perin kätevää: hän saa sisaruksia noin vain, ilman että minun tarvitsee kärsiä synnytystuskia! Vauva on kuulemma suloinen, toivottavasti näen kuvia pian. Pidän vauvoista ihan valtavasti, mutta ainakin tällä hetkellä tuntuu vahvasti siltä, että en enää ryhtyisi itse siihen urakkaan uudelleen. Siksi onkin hienoa, että eksäni otti tämän sisarusasian hoitaakseen! Oma pikkuveljeni syntyi minun ollessani viiden vanha, ja se oli ehdottomasti tärkeimpiä tapahtumia siihenastisessa elämässäni. Melko ylpeältä uudesta asemastaan vaikuttaa tuore isovelikin; olemukseen on tullut uutta varmuutta. Iso poika, minun vauvani, melkein viisivuotias jo.

Aika syöksyy eteenpäin, jarruttelen kevyesti, en luovuta vielä syksylle valtaa. Tylsän työpäivän aikana en mieti kypsyviä omenoita, en kanervikon tuoksua. Mietin siiderinmakuisia suudelmia, vaivihkaa lyhyen helman alle kipuavia lämpimiä käsiä, kesäyön harsomaista hämärää. Ehtii sen syyshameen myöhemminkin..

muovitaskumaanantai

Unet käyvät koko ajan oudommiksi. Viime yönä seikkailin isossa hallissa, jossa oli määrä järjestää messut tai joku vastaava tapahtuma. Siellä oli paljon myyntipöytiä, myös muutamat ystävistäni olivat paikalla myymässä valmistamiaan tai Intiasta tuomiaan vaatteita ja koruja. Vaeltelin messuosastojen välissä ja yritin löytää jotain kiinnostavaa, mutta kaikki oli jotenkin sekavaa. Yhtäkkiä huomasin, että David Lynch oli saapunut tapahtumaan markkinoimaan uusinta elokuvaansa, joka oli jonkinlainen sekoitus Eraserheadin tyylistä mustavalkoista taidefilmiä ja japanilaista kummitustarinaa. Menin heti katsomaan, mitä Lynchin messuosastolta löytyisi ja törmäsin ensimmäiseksi Kyle MacLachlaniin. Esittelin itseni ja kysyin, tarvitsivatko he apua. Kyle pyysi minua auttamaan painavan kahvinkeittimen siirtämisessä. Tartuin keittimeen, ja yhdessä työnsimme sitä pöydällä kymmenisen senttiä eteenpäin.

Seuraavaksi näin itse herra Lynchin istumassa pöydän toisella puolella. Hän näytti aivan hirveältä, naama oli punainen ja pöhöttynyt ja tukka rehotti pitkänä ja siistimättömänä. Asetuin kuitenkin muiden fanien sekaan kättelyjonoon, esittelin itseni ja kerroin olevani Suomesta. Joku hintelä nuorukainen tökki minua selkään terävillä kynsillään ja mulkoili ivallisesti kun käännyn katsomaan häntä. Poistuin paikalta nopeasti, sillä minua ahdisti idolini rähjäinen olemus. Katselin uuden elokuvan traileria kaitafilmiltä. Siinä seikkaili valaita. Ostin postikortin, jossa oli kuvattu kohtaus elokuvasta: kuvassa oli sekaisella vuoteella kaksi pelottavailmeistä japanilaislasta. Sängynpeitto oli tahriintunut vereen.

Lähdin kävelemään ympäri messuhallia. Viereisellä messuosastolla ripustettiin katosta roikkumaan erilaisia kankaita: violettia, mustaa, upeita medaljonkikuvioita. Lopulta koko komeuden ympärille viritettiin valtava, useiden kymmenien neliömetrien kokoinen lampaantalja, joka ei kuitenkaan ollut täyttä villaa vaan osaksi tekokuitua. Jatkoin matkaani ja saavuin suureen eteishalliin, jossa huumaannuin tilan avaruudesta, kävelin takaperin ja tanssahtelin. Tapasin jälleen Kyle MacLachlanin, ja kysyin häneltä: "Was that really David? He didn't look too good, I'm a little worried about him." Kyle nyökkäsi, mutta ei kommentoinut huolestuneisuuttani mitenkään. Menimme samaa matkaa hallin perälle, jossa oli ovi naisten nyrkkeilykerhon pukuhuoneeseen. Kyle meni sisään, mutta minä lähdin takaisin messuhallin puolelle.

Näin jälleen Lynchin, ja tällä kertaa hän näytti voivan hieman paremmin, hörppi tosin tiuhaan tahtiin kirkasta nestettä, josta en tiennyt oliko se vettä vai jotain muuta. Istahdin hänen viereensä juttelemaan. Kerroin, että häntä kaivataan kovasti hänen kotisivuillaan, ja että kaikki lähettävät paljon terveisiä. Hän näytti unohtaneen koko sivuston ja muisti ainoastaan yhden jäsenen nimen. Pyysin että hän kirjoittaisi tervehdyksen postikorttiin, jonka aioin lähettää eräälle toiselle jäsenelle. Hän alkoi kaivaa kameraa paitansa rintataskusta ja pyysi vastapäätä istuvaa miestä ottamaan meistä yhteiskuvan. Ojensin miehelle myös oman kamerani, mutta juuri kun hän oli ottamassa kuvaa, eteemme sipsutteli kaksi nuorta naista kantaen välissään ikkunankarmia tai kehystä. Karjaisin heille: "Would you move over, please! Thank you!" ja tajusin miehen näpänneen kuvan juuri sillä hetkellä kun huusin. Ajattelin, että onpa noloa, tuota kuvaa ei voi koskaan näyttää kellekään.

Olisin halunnut kertoa Lynchille, kuinka paljon pidin hänen Pariisin näyttelystään, mutta hänen naisystävänsä saapui paikalle ja istahti hänen syliinsä, emmekä enää voineet jatkaa puhumista. En muista miten uni jatkui. Heräsin kännykän julmaan piipitykseen kello 6.55. Maanantai.. voisiko enempää väsyttää?

***
Paikallisen Prisman levyvalikoima ei tuottanut tuloksia, joten klikkailin itseni nettikauppaan. Nyt on tilauksessa kaksi levyllistä Sydän, sydäntä; toivottavasti posti kulkee nopeasti. Ei sillä että mitenkään alkaisin kyllästyä Zeitgeistiin, mutta ehkä jotain muutakin voisi välillä kuunnella! (Suosikkibiisikseni Zeitgeistilta on muuten valikoitunut 7 Shades of Black, se kolahtaa jostain syystä hurjasti.)

Oi aivottomuus. Siirryn takaisin eriväristen muovitaskujen pariin.

kivaa, kivaa

On ollut niin paljon kivaa viime aikoina, etten tiedä mistä aloittaisin. Aloitan vaikka siitä, että olin eilen Tavastialla, sillä Tavastiallahan on yleensä kivaa. Varsinkin hyvässä seurassa, ja varsinkin kun illan ohjelmisto vie jalat alta. Olen virallisesti seonnut: Sydän, sydän on jotain aivan sanoinkuvaamattoman mahtavaa. Näin vanhana ja laiskana ja kaiken kokeneena (hahaa) löytää hyvin harvoin mitään mistä innostua, mutta nyt olen todellakin innoissani ja käsi hamuaa jo levykaupan virtuaalista ovenkahvaa. Eilinen lavashow oli luku sinänsä (Loviisalle tiedoksi, että jäniskorvatoimikunta antaa tämän bändin liveaktille erityiskunniamaininnan) ja omalaatuista esitystä osasin kuulopuheiden perusteella odottaakin, mutta kukaan ei ollut kertonut, että myös itse musiikki on noin rautaista! Verkon syövereistä löytyi videokin.

Rubik oli hyvä myös, parempikin kuin hyvä, mutta tuntui Sydän, sydämen jälkeen kaikesta mahtipontisuudestaan huolimatta vähän vaisulta. Encorea emme jaksaneet odotella vaan poistuimme ennen narikkaryysistä.

Kivaa on riittänyt myös ennen eilistä. On mm. mökkeilty, juotu, syöty, naurettu, saunottu, juotu, juoruiltu, syöty, juotu.. sitä tavallista. Elämässäni on ihania ihmisiä. Olen sanaton (myös univelan vuoksi). Kiitän ja kuittaan.

kepeämpi päivä

Elämä koostuu pienistä ihanuuksista. Olen omimmillani ollessani toisaalla, sen huomasin taas kun vietin vuorokauden ystäväni mökillä (kiitokset ystävälle!). Saunasta pulahdin lähes peilityyneen järveen, uin kauas ja olisin helposti uinut vieläkin kauemmas, veden pinta oli niin kaunis ja tuntu iholla uskomaton. Yöllä joimme hyvää kahvia kaiken sen valkoviinin päälle ja pelasimme Scrabblea, ja äkkiä olo oli yhtä sietämättömän onnellinen kuin Pariisissa keväällä. Yhteen kesään on taas mahtunut niin paljon, melkeinpä koko vuoden edestä elämää.

Tänä kesänä kaikki tuntuu loksahtelevan kivuttomasti kohdalleen. Olen ymmärtänyt äkkiä niin monia eräisiin elämäni ihmissuhteisiin liittyviä asioita, että en oikein tiedä miten suhtautua. On hienoa tajuta, että kaikkeen on syynsä. Ja on hienoa tutustua uusiin ihmisiin! Aina muutaman vuoden välein heitä ilmestyy maailmaani, iso meluisa joukko kiinnostavia persoonia, kaikki samalla ovenavauksella, ja joka kerta olen yhtä innoissani. Tervetuloa, toivottavasti viihdytte pitkään!

Otan toisenkin siiderin ja yritän olla ajattelematta talvea. Sieltä se taas hiipii harmauksineen.

faktoja

Minäkin haluan osallistua seitsemän faktan meemiin, vaikka kukaan ei haastanutkaan. Tässä siis:

1. Mikään ei tatuoidu minuun kuten musiikki. Unohdan nimet, kasvot, sanat, tapahtumat ja tilanteet; jopa tuoksut ja kosketukset haihtuvat ajan mittaan. Mutta musiikki ei unohdu. Jokainen merkityksellinen hetki elämässä on herätettävissä uudelleen henkiin, tarvitsee vain laittaa oikea levy soimaan. Tiedän jo nyt, että vain noin 30 kertaa tähän mennessä kuuntelemani Zeitgeist tulee aina kytkeytymään tähän käsittämättömän hienoon heinäkuun viikkoon. (Suhtautumisessani musiikkiin on ehkä pieni ripaus autismia - kuuntelen levyn kerralla melkein puhki välittämättä siitä että muut eivät ehkä jaksaisi kuulla sitä samaa uudelleen ja uudelleen ja..)

2. Minun napaani ei saa koskea. En tiedä miksi, se vain tuntuu hirveältä.

3. Kykenen nuolemaan omaa kyynärpäätäni. Sen ei pitäisi olla ihmiselle mahdollista. Tästä kuvattiin Pariisissa videokin, mutta se on onneksi tuhoutunut.

4. Silmäni vaihtavat väriä valaistuksen mukaan. Kukaan ei osaa sanoa, minkä väriset ne oikeasti ovat. Joskus siniset, joskus vihreät, joskus harmaat, joskus sekoitus kaikkia.

5. Tykkään kaljuista miehistä. Tai oikeastaan sellainen millin-parin siili on paras. En tiedä mistä tämä fetissi on peräisin, mutta näin on ollut niin kauan kuin muistan. Pitkät hiukset miehellä eivät ole koskaan vedonneet minuun millään lailla (ei se silti ole estänyt seurustelemasta pitkätukkapoikien kanssa). Tämä liittyy varmaan jotenkin ihoaddiktiooni - mitä vähemmän karvaa, sen parempi.

6. En siedä sitä kun villavaatteista nypitään nukkaa. Silmiä viiltää pelkkä ajatuskin ja kylmät väreet vilistävät vartaloa pitkin. Kamalaa! Saman reaktion aiheuttaa sanomalehtipaperin hypisteleminen märin käsin.

7. Ruminta mitä tiedän on Sotkan logo. Siinä on kaikki niin kertakaikkisen pielessä, etten edes tiedä mistä aloittaa. No, kyllä te ymmärrätte. Jos ette, olette ehkä väärässä blogissa.

Bonusfaktana paljastan, että minusta suomen kielen kaunein sana on 'outous'. On diftongia, sisäsointua, herkullisen pyöreää o-kirjainta, vain kaksi konsonanttia, ja mikä tärkeintä, merkityssisältö on kerrassaan täydellinen.

***

On perjantai 13. päivä. Tänään olen erityisen varovainen liikenteessä sukkuloidessani: pyöräni jarrut eivät ole toimineet enää pitkään aikaan. Muutenkin koko rohjo on siinä kunnossa, että hirvittää ajella sillä. Kukapa tulisi hätiin? No tietysti..

Bicycle Repairman! Taidankin mennä ulos katselemaan, josko häntä näkyisi. Tai sitten vain menen ja ostan uuden pyörän (luulen että uuden hankkiminen on tässä tilanteessa kannattavampaa kuin vanhan huollattaminen). Tai ehkä vain käyn lounaalla. Ajan varovasti..

renkaat

Taas yksi sunnuntai, sateinen ja venyvä - jokseenkin hyödytön, mutta turhuudessaan rentouttava.
Näin unta omenan kokoisista mansikoista, punaisista, mehukkaista; mukana oli myös se ensimmäinen polkupyöräni, jolla opin ajamaan ilman apupyöriä, sellainen paksurenkainen, tiedättehän. Unessa se oli löytynyt lapsuuteni mummolan autotallia raivatessa, sekä minun pyöräni että veljeni vanha kolmipyöräinen. En ole ihan vielä selvittänyt unen viestiä, mutta minulla on aavistus siitä että on kyse hyvistä asioista. Ehkä siitä, että kun turha roina on siivottu pois, löydän uudestaan ne välineet joiden avulla on mahdollista oppia mitä tahansa. Että kaikki se potentiaali on vielä olemassa siellä jossain. Tai että sitä, minkä kerran on osannut, ei koskaan unohda. Tällaisesta tulee levollinen olo.

my soul is so alive

Tänään elämässä on rajaton määrä asioita joista olla onnellinen, eikä Zeitgeist suinkaan ole niistä vähäisin. Täydellisen hieno päivä kaikkinensa, ensin kiireetöntä lojumista hyvässä seurassa, sitten humaltunutta höpsöilyä kesäisessä kaupungissa, pitkin päivää yhteydenottoja ihmisiltä joiden oli luullut liukuneen liian kauas, ja kaiken taustalla soimassa tuo levy jota on jokunen hetki odoteltukin. Mitä vielä voisi toivoa? En minä keksi.