vaje

Loppukesän yöt ovat puristavia. Lapsi herää huutamaan, joka yö, lopulta huudamme molemmat. Unet - painajaisia ja menetystä - jäävät muutamaan tuntiin, aamulla herään ruosteinen puukko selässäni, siltä ainakin tuntuu. Katse ei tarkennu, valkoinen seinä edessäni on pelkkää vellovaa massaa, se tunkeutuu silmiin ja tukkii jo ennestään ahtaan pään. Puukko selässä vaikeuttaa keskittymistä, yritän pyydystää riviltä karkaavia kirjaimia ja ymmärtää edes osan siitä mitä luen.

Päivän ilonaiheita ovat ystävän hyvät uutiset ja lapsenvahdilta tullut tekstiviesti - uudet levyni odottavat kotona. Voisin ehkä iloita siitäkin, että on jo lounasaika! Olen niin väsynyt, että tunnit humahtavat tajunnan läpi tuosta vain. Onneksi tänään ei tarvitse suorittaa.