Miten joku voi arvostella ja kritisoida omaa (avo)puolisoaan tai (tyttö/poika)ystäväänsä? Siis ainakaan ilman, että se perustuu analyysiin tai faktoihin. Kuinka usein äijät puhuvat akoistaan? Kuinka usein ämmät nurisevat siitä kuinka ukko vaan makaa sohvalla eikä tee mitään hyödyllistä? Tai kuinka usein haukumme kaikkein läheisintämme tyhmäksi/huoraksi/miksi tahansa...
Se mikä tästä tekee käsittämättömän yhtälön on se, että miksi sitten kukaan on parisuhteessa vitun nalkuttavan akan kanssa tai miksi joku menee naimisiin lihavan penkkiurheilufanaatikon kanssa joka haisee usein pitkään marinoituneelle hielle?
On hämmästyttävää, että kukaan ei kyseenalaista näitä "täydellisiä" jotka "suuressa armossaan" vuodesta toiseen sietävät hitaampaa/hölmömpää/vaikeampaa kumppaniaan. Mitäs järkeä siinä on?
Löis vittu hynttyynsä sitten yhteen jonku yhtä täydellisen kanssa...
lauantaina, toukokuuta 17, 2008
sunnuntaina, toukokuuta 11, 2008
Hyvinkin kattava lista ihmiskunnasta
Seuraavaksi listaan ihmistyyppejä, suurin osa ilman perusteluja, ainakin toistaiseksi. Voihan olla, että joskus kerron perustelutkin, mutta ne taitavat olla kuitenkin liian ilmeisiä, jotta sille olisi todellista tarvetta. Tai voihan olla listaan perustelutkin joskus. Tai jonnekin. Ehkä alitajuntaani, josta ne on varsin kätevästi luettavissa, jos on telepatiaan taipuvainen.
ÄRSYTTÄVÄT IHMISTYPIT:
(satunnainen järjestys)
-Ne jotka pätee, oli syy mikä tahansa. Lähinnä merkki epävarmuudesta.
-Menestyvät citysinkut, surullisia tapauksia pinnan alla.
-Toimittajat, jotka haastattelee toimittajia.
-Kriitikot, jotka eivät analysoi vaan jotka kertovat juonen 14-vuotiaan kypsyydellä ja saavat siitä vielä palkkaa.
-Tekopyhät, jotka tietävät aina paremmin kuinka asioiden pitäisi olla.
-Rutisijat/marisijat/itkijäeukot
-Yliaktiiviset ja riehuvat lapset
-Edellä mainittujen vanhemmat
-Jonoissa etuilevat
-Homot, joiden on vaan pakko tulla ulos kaapista (miksi kukaan hetero ei koe pakottavaa tarvetta ikinään kertoa kovaan ääneen heteroudestaan..?)
-Ahneet, henkisesti ylipainoiset ihmiset.
-Haaveilijat, jotka ei uskalla toteuttaa itseään.
-Liian suuret luulot itsestään omaavat ylpeilijät.
-AamuTV:n tekopirteät isännät/emännät.
-Sivistyssanoilla keekoilijat.
-Talojen valtaajat (mä itseasiassa suunnittelen vastavaltaamista, siis että valtaan jo vallatun talon klassisen musiikin kuuntelua varten).
-Muotikasvissyöjät (Huom.eri asia kuin aito kasvissyöjä!).
-Vain yhtä musiikkilajia kuuntelevat ahdasmielet.
-Miehet, jotka vastustaa aborttia (kuinka niillä voi olla näkemystä siihen asiaan???).
-Naispappeuden vastustajat (kuka vaan voi tulkita raamattua haluamallaan tavalla, ilman että varmuutta totuudesta saadaan kuitenkaan).
-Homouden vastustajat raamatun perusteella (vittu siellä raamatussa kielletään niin moni muukin asia, että miks ne tarttuu just tohon kohtaan, ettei vaan olis jotain kiellettyjä tunteita omalla kohdalla...)
-Omasta uskostaan vakuuttuneet lahkolaiset (Jeesus oli muuten by the way juutalainen, ei helluntalainen, ei jehova, ei ev.lut:kaan...)
-Pikkuvarkaat, come on, lopettakaa puuhastelu ja tehkää ISOSTI ne keikat, näpistely on mielikuvituksen puutetta!
-Itsetuhoiset narkkarit (joo, ne tarvis apua, mutta kun niitä ei kiinnosta muu kuin päihtyminen).
-Sukupuoltaan vaihtavat ihmiset (ei se elämän onni ja tarkoitus nyt voi vehkeestä olla kiinni).
-Laiskat paskiaiset työpaikoilla.
-Munattomat poliisit (Huom.naispoliisit on jees, if you know what I mean).
-Kelan ja työkkärin henkilökunta.
-A-Katsastuksen henkilökunta.
-Pankkien henkilökunta.
-Jone Nikula, voiko enää julkisuudelle kipeempää ihmistä olla? (ret.kys)
-Tietyt tyttöystävät, jotka jättää.
-Ne tyttöystävät, jotka ei älyä jättää, vaan pitää itte tehä se "likainen työ".
-Mikko Alatalo.
Mutta jottei totuus unohtuisi, on myös olemassa seuraava luokkajako.
MAHTAVAT IHMISTYYPIT:
(satunnainen järjestys)
-Kesäteatterin näyttelijät, koska tahaton komiikka on parasta.
-Kauniit tytöt, niitä ei ole liikaa koskaan.
-Rennot, mutta viisaat ihmiset.
-Hyvin kasvatetut lapset, jotka osaa käyttäytyä.
-Edellä mainittujen aerobiccia harrastavat YH-äidit.
-Ne jotka ihailee mua (pakko jossain on olla edes yks semmonen!!!)
-Supersankarit, Batman etunenässä.
-Suhteellisuudentajun omaavat.
-Rohkeat, jotka uskaltaa tutustua uusiin ihmisiin.
-Aidosti hymyilevät.
-Suuri osa ystävistä ja pieni osa sukulaisista.
-Timo Jutila
lauantaina, toukokuuta 10, 2008
Meillä menee vähemmän kuin sekuntti...
Kuinka nopeasti sitä oikeastaan tekee päätöksen siitä minkälainen toinen on?
Ja nyt ei puhuta mistään ensivaikutelmasta ja siitä kuinka tärkeää on olla niin vitun hehkeä ja herttainen kun tapaa jonkun ekaa kertaa (ei siis mitään sellaista että pitää puristaa kättä reippaasti, mutta päästää myös irti viimeistään kuudenkymmenen sekunnin kuluttua aloittamisesta).
Vaan nyt on asialistalle nostettu sellainen seikka, että kun me joudumme aina mukauttamaan oman käyttäytymisemme sen mukaan mitä meidän kaikkein läheisimmät meiltä odottaa. Eli itse asiassa, nyt on kyse ihan päinvastaisesta asiasta kuin ensivaikutelma.
Tarinamme on siis nyt ainaisvaikutelmasta ja siitä kuinka olemme sen vankeja. Me olemme luoneet jonkun roolin itse itsellemme ja me noudatamme sitä orjallisesti, koska ne meille kaikkein läheisimmät sitä meiltä odottavat ja loukkaantuvat, jos poikkeamme totutuista kaavoistamme.
Ajatellaan vaikka niin tätä, että kuinka 99%:a ihmisistä on ihan saatanan rasittavia humalassa, mutta kukaan ei pidä omaa parasta ystäväänsä todella super-nolona tapauksena. Ei, päinvastoin meillä on tapana vain naureskella, että menipä överiksi...
Mutta eikö olisi aika myöntää, että se kaikkein läheisin voi olla joskus todella kiusallinen tapaus.
Ja kun tämän saa myönnettyä itselleen voi myöntää sen, että on mitä todennäköisintä, että itse syyllistyy samaan.
Mutta tämä onkin se ratkaiseva hetki. Ystäväsi saattaisi jättää sinut makaamaan omaan oksennukseesi, koska olet niin säälittävä yksinkertaisesti, mutta niinhän ei käy koskaan...
Ei vaan ystäväsi pelastaa sinut, vaikka hänellä olisi ollut mahdollisuus nähdä kuoresi taakse ja todistaa millainen surullinen paskiainen sinusta on tullut. Samanlainen kuin kaikista muistakin.
Tuo kovin humala huipussaan on se totuuden hetki, olet liian sekaisin teeskennelläksesi ja näytät koko maailmalle sen millainen sinä oikeasti olet.
No melkein koko maailmalle... Muu maailmahan jättäisi sinut ansaitusti makaamaan lasinsirujen keskelle, mutta se kaikkein läheisin pelastaa sinut, koska kuvittelee, että sinussa on jotain pelastamisen arvoista.
On raskasta myöntää olevansa samanlainen lämmin ja hengittävä jätesäkki kuin kaikki muutkin.
Lakkaa teeskentelemästä.
Säälittävässä elämässäsi ei ole mitään pelastettavaa, mutta ole edes rehellinen.
Ja nyt ei puhuta mistään ensivaikutelmasta ja siitä kuinka tärkeää on olla niin vitun hehkeä ja herttainen kun tapaa jonkun ekaa kertaa (ei siis mitään sellaista että pitää puristaa kättä reippaasti, mutta päästää myös irti viimeistään kuudenkymmenen sekunnin kuluttua aloittamisesta).
Vaan nyt on asialistalle nostettu sellainen seikka, että kun me joudumme aina mukauttamaan oman käyttäytymisemme sen mukaan mitä meidän kaikkein läheisimmät meiltä odottaa. Eli itse asiassa, nyt on kyse ihan päinvastaisesta asiasta kuin ensivaikutelma.
Tarinamme on siis nyt ainaisvaikutelmasta ja siitä kuinka olemme sen vankeja. Me olemme luoneet jonkun roolin itse itsellemme ja me noudatamme sitä orjallisesti, koska ne meille kaikkein läheisimmät sitä meiltä odottavat ja loukkaantuvat, jos poikkeamme totutuista kaavoistamme.
Ajatellaan vaikka niin tätä, että kuinka 99%:a ihmisistä on ihan saatanan rasittavia humalassa, mutta kukaan ei pidä omaa parasta ystäväänsä todella super-nolona tapauksena. Ei, päinvastoin meillä on tapana vain naureskella, että menipä överiksi...
Mutta eikö olisi aika myöntää, että se kaikkein läheisin voi olla joskus todella kiusallinen tapaus.
Ja kun tämän saa myönnettyä itselleen voi myöntää sen, että on mitä todennäköisintä, että itse syyllistyy samaan.
Mutta tämä onkin se ratkaiseva hetki. Ystäväsi saattaisi jättää sinut makaamaan omaan oksennukseesi, koska olet niin säälittävä yksinkertaisesti, mutta niinhän ei käy koskaan...
Ei vaan ystäväsi pelastaa sinut, vaikka hänellä olisi ollut mahdollisuus nähdä kuoresi taakse ja todistaa millainen surullinen paskiainen sinusta on tullut. Samanlainen kuin kaikista muistakin.
Tuo kovin humala huipussaan on se totuuden hetki, olet liian sekaisin teeskennelläksesi ja näytät koko maailmalle sen millainen sinä oikeasti olet.
No melkein koko maailmalle... Muu maailmahan jättäisi sinut ansaitusti makaamaan lasinsirujen keskelle, mutta se kaikkein läheisin pelastaa sinut, koska kuvittelee, että sinussa on jotain pelastamisen arvoista.
On raskasta myöntää olevansa samanlainen lämmin ja hengittävä jätesäkki kuin kaikki muutkin.
Lakkaa teeskentelemästä.
Säälittävässä elämässäsi ei ole mitään pelastettavaa, mutta ole edes rehellinen.
torstaina, toukokuuta 08, 2008
miten
Mistä tietää, ovatko unelmat omia, kannattaako niitä tavoitella? Usein käy niin, että päämäärä onkin väärä, joltain toiselta varastettu mielikuva, haave jostakin sellaisesta mitä itselle ei ole eikä voi olla olemassakaan. Mistä tietää, mitä oikeasti tahtoo? Kaikki mahdolliset elämät käyvät mielessä välähdyksinä, mikään niistä ei tunnu omalta ja kuitenkin haluaisin elää jokaisen niistä.
Olen nähnyt viime aikoina poikkeuksellisen ehjiä unia, joissa elän juuri oikeaa elämää ja olen onnellinen. Tuskin ne enneunia ovat.
Onko onni vain loputon uni?
Olen nähnyt viime aikoina poikkeuksellisen ehjiä unia, joissa elän juuri oikeaa elämää ja olen onnellinen. Tuskin ne enneunia ovat.
Onko onni vain loputon uni?
maanantaina, toukokuuta 05, 2008
tiistaina, huhtikuuta 29, 2008
mahla
Rohmuan talvella menetettyä aikaa takaisin haltuuni vähintään kaksin käsin (miksei kuukauden bonuskorttitarjouksena koskaan ole irtokäsiä tai lisätunteja vuorokauteen?). En mitenkään tietoisesti pyri saamaan aikaan mahdollisimman paljon, päästän vain valloilleen sen mikä kauttani tahtoo maailmaan. Kaiken tekemisen lomassa käyn viisaiden ihmisten kanssa innostavia keskusteluja luovuudesta ja kyvyistä, tavoista nähdä ja näyttää; tehdä konkreettiseksi se mitä ei vielä hetki sitten ollut olemassakaan. Mikään ei herätä minussa suurempaa toiveikkuutta kuin luovuus. Vaikka eläisimme maailmamme raunioilla, se meillä olisi vielä. Niin kauan kuin luomme, emme voi tuhoutua (vaikka on toki pakko myöntää, että juuri tuhoamisessa olemme aivan erityisen luovia, paradoksaalista kyllä).
Öisin en saa nukuttua; näen valveunia ja eläviä maalauksia ja vaivun uneen vasta aamuyöstä. Näkyjeni hahmot ovat aina samanlaisia traagisia vaeltajia, jotka kuljettavat kiroustaan mukanaan lempeän kärsivällisesti kuin kantaisivat lasta, kunnes tien päässä kaikki muuttuu. On ehkä hyvä merkki, että valveilla näen vahvempia kuvia kuin unissani, mutta kun nukkuakin pitäisi..
Valveminäni riipii päivän mittaan keskustelurönsyjä talteen, kahmaisee loputtomasta puhepensaikosta mehukkaimmat tertut inspiraatioämpärin täytteeksi ja lähettää koko paketin sähköpostilla myöhemmälle itselleni yön aikana perattavaksi, maisteltavaksi ja mehustettavaksi. Aamulla väsyttää, mutta hedelmäinen, kirpeä maku väreilee yhä mielen pinnalla. Maku!
Ihan oikeastihan asiat eivät ole ensiluokkaisen erinomaisessa järjestyksessä, mutta voivatko ne koskaan kovin pitkään ollakaan? Termodynamiikan toinen pääsääntö on armoton mutta lohdullinen niin kuin koko universumi itsessään. On taas varaa tunnustaa, että elämä ei ole muuta kuin sarja hapuilevia yrityksiä luoda pysyviä rakenteita toivottoman kaoottiseen maailmaan. Haastava tehtävä, mutta ei ole niin vakavaa vaikka omat rakennelmani sortuisivat aina uudestaan (ja väistämättähän ne tekevät niin). Jos en selvittelisi näitä solmuja, olisin epäilemättä sotkenut asiani jollain toisella tavalla, ja uskon tuntevani itseni sen verran hyvin että voin vilpittömästi sanoa olevani kuitenkin kohtuullisen tyytyväinen tämänhetkiseen tilanteeseen.
On kevät, aion ostaa ohuet sukat ja pysytellä valon puolella kuohujuomineni. Aurinkoista ja kevyesti sokeroitua vappua kaikille! Olkaa kilttejä toisillenne.
Öisin en saa nukuttua; näen valveunia ja eläviä maalauksia ja vaivun uneen vasta aamuyöstä. Näkyjeni hahmot ovat aina samanlaisia traagisia vaeltajia, jotka kuljettavat kiroustaan mukanaan lempeän kärsivällisesti kuin kantaisivat lasta, kunnes tien päässä kaikki muuttuu. On ehkä hyvä merkki, että valveilla näen vahvempia kuvia kuin unissani, mutta kun nukkuakin pitäisi..
Valveminäni riipii päivän mittaan keskustelurönsyjä talteen, kahmaisee loputtomasta puhepensaikosta mehukkaimmat tertut inspiraatioämpärin täytteeksi ja lähettää koko paketin sähköpostilla myöhemmälle itselleni yön aikana perattavaksi, maisteltavaksi ja mehustettavaksi. Aamulla väsyttää, mutta hedelmäinen, kirpeä maku väreilee yhä mielen pinnalla. Maku!
Ihan oikeastihan asiat eivät ole ensiluokkaisen erinomaisessa järjestyksessä, mutta voivatko ne koskaan kovin pitkään ollakaan? Termodynamiikan toinen pääsääntö on armoton mutta lohdullinen niin kuin koko universumi itsessään. On taas varaa tunnustaa, että elämä ei ole muuta kuin sarja hapuilevia yrityksiä luoda pysyviä rakenteita toivottoman kaoottiseen maailmaan. Haastava tehtävä, mutta ei ole niin vakavaa vaikka omat rakennelmani sortuisivat aina uudestaan (ja väistämättähän ne tekevät niin). Jos en selvittelisi näitä solmuja, olisin epäilemättä sotkenut asiani jollain toisella tavalla, ja uskon tuntevani itseni sen verran hyvin että voin vilpittömästi sanoa olevani kuitenkin kohtuullisen tyytyväinen tämänhetkiseen tilanteeseen.
On kevät, aion ostaa ohuet sukat ja pysytellä valon puolella kuohujuomineni. Aurinkoista ja kevyesti sokeroitua vappua kaikille! Olkaa kilttejä toisillenne.
keskiviikkona, huhtikuuta 23, 2008
lounatuulen tiellä
Hän haluaa kuulla Lounatuulen laulun nykyään joka ilta. Se on vaikea laulu, mutta osaan sen jo aika hyvin, ja sitä paitsi sitä on mukava laulaa. Hän kuuntelee tarkasti, silmät puoliummessa, hymyn aavistus kasvoillaan. Kun tullaan siihen kohtaan, jossa neiti Käärme, silmissä hopeaa, neiti vihreitä korviaan heiluttaa, hän ryömii valmiiksi peiton alle unirätteineen loppuhuipennusta odottamaan. Yleensä minua naurattaa tässä vaiheessa niin paljon, että viimeiset säkeet purkautuvat suustani vallattoman hersyvinä ja jättävät sokerisen tunteen suupieliin: Lohikäärme nimeltä Anselmus (peittojen alta ei kuulu hiiskahdustakaan) on neidin (peittokasa käpertyy vielä tiiviimmäksi sykkyräksi) uusi (nyt kasa on liikkumaton, odottava)
I-HAS-TUS! (Peittojen alta kuuluu riemukas ja hämillinen räähkäisy, ja poika ponkaisee syliini hassu hymy kasvoillaan.)
Hän haaveilee matkasta Kiinaan, lohikäärmeiden maahan. Puhumme siitä illalla kun makaamme vierekkäin hänen vuoteessaan. Olen peitellyt hänet jo kahdesti, lukenut iltasadun ja laulanut ainakin kolme laulua, ja nyt vain loikoilemme laiskoina. Hänen pörröinen päänsä lepää käsivarrellani; nuuhkaisen vaaleaa tukkaa joka tuoksuu vähän hiekalta ja paljon auringolta, kesältä melkein jo. Hän tuijottaa sinisten seinien läpi etäisyyksiin asti ja puhuu Kiinasta ja silkki-ikkunoista. Hän tahtoisi kulkea kanelinkukkien peittämää polkua ja nähdä nauravat lohikäärmeet, Anselmuksen ja neidinkin. Etenkin neidin.
Nappaan nojatuolista hänen rakkaan pehmolelulohikäärmeensä ja kysyn siltä, josko se veisi hänet unimatkalle Kiinaan. Tietenkin se suostuu. Sovimme, että he tekevät matkan tänä yönä, tapaavat muut lohikäärmeet, juovat niiden kanssa makeaa omenamehua (laulussa tosin juodaan viiniä, mutta kiellän sen heiltä sillä toinen on alaikäinen ja toinen kuski) ja tanssivat polkkaa ja hyppäävät narua! Ja aamuksi he palaavat kotiin, ja silloin saan kuulla matkasta kaiken. Näin sovimme, mutta aamulla kumpikaan ei muista palata aiheeseen. On niin kiire, kuten aamuisin aina. Ja aurinkoinen sää vie ajatukset toisiin asioihin, mummolaan ja siellä odottavaan koiranpentuun, ja lähestyvään kesään kaikkine ihanuuksineen. Emme muista Kiinaa ja lohikäärmeitä ennen seuraavaa iltaa.
Hän syöksyy ovesta sisään posket punaisina, painelee vessaan käsienpesulle ja huutaa veden lorinan yli:
"Äiti, mene katsomaan ikkunasta! Rakensin hiekkalaatikkoon Kiinan muurin! Ja puita, paljon puita!"
Katson ulos, mutta en näe mitään muuta kuin hiekkalaatikon hahmon alhaalla pihamaalla. Minun pitäisi käyttää silmälaseja, tiedän. Mutta se on varmasti hieno muuri, näen sen mielessäni: en tarvitse laseja kun suljen silmäni ja katson.
Hän syö kaksi valtavaa annosta puuroa, pesee itse hampaansa ja on vilauksessa vuoteessaan. Iltalaulun jälkeen hän kertoo, ettei lohikäärme ollutkaan jaksanut pitkän matkan päätteeksi enää lentää Kiinan muurin yli.
"Me pysähdyttiin vähän lepäämään, ja lohikäärme oli niin puhki ja muuri oli niin korkea.."
"Tiedätkö mitä voisitte tällä kertaa tehdä? Etsikää tunneli, joka menee muurin alta. Siinä lähellä virtaa pieni joki, joka sukeltaa tunneliin. Te voitte ottaa veneen ja levätä sillä aikaa kun virta kuljettaa teitä, eikä lohikäärmeen tarvitse lentää ennen kuin se on taas voimissaan."
"Mutta lohikäärme sanoi, että vene on varastettu! Se ei ollut omalla paikallaan."
"Ei sitä ole varastettu. Lohikäärme ei ehkä muistanut, että venettä säilytetään pienessä vajassa siinä lähellä. Kävelette vain vähän matkaa rantaa pitkin, vaja on siellä pensaiden takana piilossa – sitä on vaikea nähdä kauempaa, olkaa tarkkoina ettette mene ohi! Ovi on lukossa, ettei kukaan pääse viemään venettä omin lupineen. Lohikäärme tiesi ennen, missä avainta pidetään, mutta tiedätkös sinä?"
Hän pudistaa päätään vähän vakavan näköisenä. Tämä on tärkeä kohta. Kurottaudun kohti lohikäärmeen pieniä, vihreitä korvia ja kuiskaan melko kovaan ääneen:
"Avain on savupiipun ylimmäisen tiilen alla. Joudutte ehkä vähän siirtämään linnunpesää, mutta se ei ole mikään ongelma, kunhan muistatte esitellä itsenne linnulle ja kertoa, millä asialla olette ja että ette ole munavarkaita! Lintu on ihan ystävällinen ja antaa teidän kyllä ottaa avaimen."
"Mustarastas.." hän sanoo pehmeällä, unelmoivalla äänellä.
"Niin, mustarastas. Ja jos käyttäydytte oikein kauniisti, hän saattaa antaa teille muistoksi yhden kauniista, kiiltävistä sulistaan."
Me molemmat näemme mustarastaan, joen ja muurin; kuulemme irrallisen tiilen karhean kolahduksen ja tunnemme ruosteisen avaimen painon kädessämme. Tuuli suhisuttaa vihreitä latvustoja, vene liukuu rantavedessä, joenpohjan pyöreät kivet näkyvät kirkkaan veden läpi selvästi. Äkkiä hän huolestuu:
"Mutta siellä on kaksi vajaa. Kaksi ihan samanlaista vajaa!"
"Niin on. Mutta vain toisessa on savupiippu. Älä huolehdi siitä."
"Ja mitä jos me ei nähdäkään lounatuulta? Mitä jos siellä onkin vain muita tuulia?"
"Kyllä te näette sen. Se on se hymyilevä, lämmin tuuli. Se kaikkein iloisin."
Ulkona on vielä valoisaa, mutta sininen huone hämärtyy ympärillämme hiljalleen. Lohikäärme osoittaa vastapäisen seinän valtavaa karttakuvaa häntänsä kolmiokärjellä. Kartassa on vain Eurooppa, mutta saan ajatuksen sitä katsellessamme.
"Tiedätkö, jos lentäisitte lounatuulta vastaan, voisitte matkustaa Pohjois-Amerikan yli. Muistatko, kuka siellä asuu? Mitä jos kävisitte S-sedän luona samalla? Hän voisi tarjota teille teetä ja saisitte vähän levättyä. On hyvä pysähtyä hetkeksi noin pitkällä matkalla." Hän pohtii asiaa hetken.
"Onko siinä ravintolaa lähellä, siellä missä S-setä asuu?"
Nyökkään, vaikka en tiedäkään varmasti. Kyllähän kaikkialla ravintoloita on. Hänkin nyökkää, on saanut vahvistuksen omalle mielikuvalleen:
"Niin, taidankin tietää mikä paikka se on. Siellä on se mies, jolla on viikset ja cowboy-hattu, ja se omistaa sen ravintolan." (Olemme selanneet hyvin tarkasti South of the Border -esitteet, joita Amerikan paketeissa on ollut mukana.)
"Se taitaa olla sombrero eikä cowboy-hattu, vaikka muuten olet varmaankin oikeassa. Mutta – hei, mitä jos pyytäisitte S-sedän mukaan Kiinaan? Luulen, että hän lähtisi mielellään sellaiselle matkalle!"
"Onko S-sedällä ketään kaveria joka voisi myös lähteä mukaan?"
"On hänellä ainakin vaimo, jonka nimi on Laura."
Laskettuamme kaikki tuntemamme Laurat (minä tunnen kolme, hän neljä) ja puhuttuamme pitkään vaimoista ja poikaystävistä ja varsinkin pussailukavereista (minulla on – hänet mukaan lukien – kaksi, hänellä niin monta että hän sekoaa laskuissaan useaan otteeseen, ja lopulta kikatamme kuin kaistapäiset: "Et varmasti ole pussannut Ransua tai Eno-Elmeriä!") kuulemme kummallisen äänen, kuin jokin kone puhuisi:
"Minäkin - haluan - mukaan!"
"Mikä se oli?" hämmästyn. Hän osoittaa virnuillen puolimetristä robottia, joka seisoo sängyn vierellä. Ravistan päätäni.
"Ei, kulta pieni. Robotit eivät pääse mukaan tälle reissulle. Eihän lohikäärme jaksa millään kantaa teitä kaikkia. Sitä paitsi jonkunhan on jäätävä kotiin vahtimaan äitiä!" Hän ymmärtää heti, tietenkin:
"No robotti jää. Optimus jää vahtimaan."
Hyvä, että joku sentään jää! Mutta nyt on iltasuukkojen aika. Kehotan lohikäärmettä palauttamaan pojan aamuksi kotiin, sillä päiväkodissa on retkipäivä eväsleipineen kaikkineen, ja olisi tylsää jos se jäisi väliin. Tilaan seurueelta tuliaisiksi kiinalaista silkkiä, peittelen vielä kerran ja lähetän lentosuukon ovelta. Hän vilkuttaa minulle sängystä, tuo pieni seikkailija.
On tietysti lyhyempiäkin reittejä Kiinaan, mutta mikään niistä ei ole niin kuin lounatuulen tie.
I-HAS-TUS! (Peittojen alta kuuluu riemukas ja hämillinen räähkäisy, ja poika ponkaisee syliini hassu hymy kasvoillaan.)
Hän haaveilee matkasta Kiinaan, lohikäärmeiden maahan. Puhumme siitä illalla kun makaamme vierekkäin hänen vuoteessaan. Olen peitellyt hänet jo kahdesti, lukenut iltasadun ja laulanut ainakin kolme laulua, ja nyt vain loikoilemme laiskoina. Hänen pörröinen päänsä lepää käsivarrellani; nuuhkaisen vaaleaa tukkaa joka tuoksuu vähän hiekalta ja paljon auringolta, kesältä melkein jo. Hän tuijottaa sinisten seinien läpi etäisyyksiin asti ja puhuu Kiinasta ja silkki-ikkunoista. Hän tahtoisi kulkea kanelinkukkien peittämää polkua ja nähdä nauravat lohikäärmeet, Anselmuksen ja neidinkin. Etenkin neidin.
Nappaan nojatuolista hänen rakkaan pehmolelulohikäärmeensä ja kysyn siltä, josko se veisi hänet unimatkalle Kiinaan. Tietenkin se suostuu. Sovimme, että he tekevät matkan tänä yönä, tapaavat muut lohikäärmeet, juovat niiden kanssa makeaa omenamehua (laulussa tosin juodaan viiniä, mutta kiellän sen heiltä sillä toinen on alaikäinen ja toinen kuski) ja tanssivat polkkaa ja hyppäävät narua! Ja aamuksi he palaavat kotiin, ja silloin saan kuulla matkasta kaiken. Näin sovimme, mutta aamulla kumpikaan ei muista palata aiheeseen. On niin kiire, kuten aamuisin aina. Ja aurinkoinen sää vie ajatukset toisiin asioihin, mummolaan ja siellä odottavaan koiranpentuun, ja lähestyvään kesään kaikkine ihanuuksineen. Emme muista Kiinaa ja lohikäärmeitä ennen seuraavaa iltaa.
Hän syöksyy ovesta sisään posket punaisina, painelee vessaan käsienpesulle ja huutaa veden lorinan yli:
"Äiti, mene katsomaan ikkunasta! Rakensin hiekkalaatikkoon Kiinan muurin! Ja puita, paljon puita!"
Katson ulos, mutta en näe mitään muuta kuin hiekkalaatikon hahmon alhaalla pihamaalla. Minun pitäisi käyttää silmälaseja, tiedän. Mutta se on varmasti hieno muuri, näen sen mielessäni: en tarvitse laseja kun suljen silmäni ja katson.
Hän syö kaksi valtavaa annosta puuroa, pesee itse hampaansa ja on vilauksessa vuoteessaan. Iltalaulun jälkeen hän kertoo, ettei lohikäärme ollutkaan jaksanut pitkän matkan päätteeksi enää lentää Kiinan muurin yli.
"Me pysähdyttiin vähän lepäämään, ja lohikäärme oli niin puhki ja muuri oli niin korkea.."
"Tiedätkö mitä voisitte tällä kertaa tehdä? Etsikää tunneli, joka menee muurin alta. Siinä lähellä virtaa pieni joki, joka sukeltaa tunneliin. Te voitte ottaa veneen ja levätä sillä aikaa kun virta kuljettaa teitä, eikä lohikäärmeen tarvitse lentää ennen kuin se on taas voimissaan."
"Mutta lohikäärme sanoi, että vene on varastettu! Se ei ollut omalla paikallaan."
"Ei sitä ole varastettu. Lohikäärme ei ehkä muistanut, että venettä säilytetään pienessä vajassa siinä lähellä. Kävelette vain vähän matkaa rantaa pitkin, vaja on siellä pensaiden takana piilossa – sitä on vaikea nähdä kauempaa, olkaa tarkkoina ettette mene ohi! Ovi on lukossa, ettei kukaan pääse viemään venettä omin lupineen. Lohikäärme tiesi ennen, missä avainta pidetään, mutta tiedätkös sinä?"
Hän pudistaa päätään vähän vakavan näköisenä. Tämä on tärkeä kohta. Kurottaudun kohti lohikäärmeen pieniä, vihreitä korvia ja kuiskaan melko kovaan ääneen:
"Avain on savupiipun ylimmäisen tiilen alla. Joudutte ehkä vähän siirtämään linnunpesää, mutta se ei ole mikään ongelma, kunhan muistatte esitellä itsenne linnulle ja kertoa, millä asialla olette ja että ette ole munavarkaita! Lintu on ihan ystävällinen ja antaa teidän kyllä ottaa avaimen."
"Mustarastas.." hän sanoo pehmeällä, unelmoivalla äänellä.
"Niin, mustarastas. Ja jos käyttäydytte oikein kauniisti, hän saattaa antaa teille muistoksi yhden kauniista, kiiltävistä sulistaan."
Me molemmat näemme mustarastaan, joen ja muurin; kuulemme irrallisen tiilen karhean kolahduksen ja tunnemme ruosteisen avaimen painon kädessämme. Tuuli suhisuttaa vihreitä latvustoja, vene liukuu rantavedessä, joenpohjan pyöreät kivet näkyvät kirkkaan veden läpi selvästi. Äkkiä hän huolestuu:
"Mutta siellä on kaksi vajaa. Kaksi ihan samanlaista vajaa!"
"Niin on. Mutta vain toisessa on savupiippu. Älä huolehdi siitä."
"Ja mitä jos me ei nähdäkään lounatuulta? Mitä jos siellä onkin vain muita tuulia?"
"Kyllä te näette sen. Se on se hymyilevä, lämmin tuuli. Se kaikkein iloisin."
Ulkona on vielä valoisaa, mutta sininen huone hämärtyy ympärillämme hiljalleen. Lohikäärme osoittaa vastapäisen seinän valtavaa karttakuvaa häntänsä kolmiokärjellä. Kartassa on vain Eurooppa, mutta saan ajatuksen sitä katsellessamme.
"Tiedätkö, jos lentäisitte lounatuulta vastaan, voisitte matkustaa Pohjois-Amerikan yli. Muistatko, kuka siellä asuu? Mitä jos kävisitte S-sedän luona samalla? Hän voisi tarjota teille teetä ja saisitte vähän levättyä. On hyvä pysähtyä hetkeksi noin pitkällä matkalla." Hän pohtii asiaa hetken.
"Onko siinä ravintolaa lähellä, siellä missä S-setä asuu?"
Nyökkään, vaikka en tiedäkään varmasti. Kyllähän kaikkialla ravintoloita on. Hänkin nyökkää, on saanut vahvistuksen omalle mielikuvalleen:
"Niin, taidankin tietää mikä paikka se on. Siellä on se mies, jolla on viikset ja cowboy-hattu, ja se omistaa sen ravintolan." (Olemme selanneet hyvin tarkasti South of the Border -esitteet, joita Amerikan paketeissa on ollut mukana.)
"Se taitaa olla sombrero eikä cowboy-hattu, vaikka muuten olet varmaankin oikeassa. Mutta – hei, mitä jos pyytäisitte S-sedän mukaan Kiinaan? Luulen, että hän lähtisi mielellään sellaiselle matkalle!"
"Onko S-sedällä ketään kaveria joka voisi myös lähteä mukaan?"
"On hänellä ainakin vaimo, jonka nimi on Laura."
Laskettuamme kaikki tuntemamme Laurat (minä tunnen kolme, hän neljä) ja puhuttuamme pitkään vaimoista ja poikaystävistä ja varsinkin pussailukavereista (minulla on – hänet mukaan lukien – kaksi, hänellä niin monta että hän sekoaa laskuissaan useaan otteeseen, ja lopulta kikatamme kuin kaistapäiset: "Et varmasti ole pussannut Ransua tai Eno-Elmeriä!") kuulemme kummallisen äänen, kuin jokin kone puhuisi:
"Minäkin - haluan - mukaan!"
"Mikä se oli?" hämmästyn. Hän osoittaa virnuillen puolimetristä robottia, joka seisoo sängyn vierellä. Ravistan päätäni.
"Ei, kulta pieni. Robotit eivät pääse mukaan tälle reissulle. Eihän lohikäärme jaksa millään kantaa teitä kaikkia. Sitä paitsi jonkunhan on jäätävä kotiin vahtimaan äitiä!" Hän ymmärtää heti, tietenkin:
"No robotti jää. Optimus jää vahtimaan."
Hyvä, että joku sentään jää! Mutta nyt on iltasuukkojen aika. Kehotan lohikäärmettä palauttamaan pojan aamuksi kotiin, sillä päiväkodissa on retkipäivä eväsleipineen kaikkineen, ja olisi tylsää jos se jäisi väliin. Tilaan seurueelta tuliaisiksi kiinalaista silkkiä, peittelen vielä kerran ja lähetän lentosuukon ovelta. Hän vilkuttaa minulle sängystä, tuo pieni seikkailija.
On tietysti lyhyempiäkin reittejä Kiinaan, mutta mikään niistä ei ole niin kuin lounatuulen tie.
perjantaina, huhtikuuta 11, 2008
kuohu
Järjetön päivityslaiskuus vaivaa. Ajatukset sinkoilevat kuin pudottaisi rasiallisen neuloja kivilattialle (minkä olen muuten tehnyt hiljattain, paitsi että lattia oli muovia), missään ei ole muotoa edelleenkään. Valon vaikutus tuntuu, saan lähes maanisia puuskia: ompelin kahdessa viikossa kahdeksan laukkua; en nyt mistään erityisestä syystä, sattuipa vain laukuttamaan. Nautin väreistä ja niiden yhdistelemisestä aivan tolkuttomasti, silmät suorastaan ahmivat herkullisia väriliittoja: pinkkiä ja vihreää, oranssia ja mustaa, vihreää ja mustaa, ruskean sävyjä. Sielu syöksee syövereistään uusia ideoita, kaikkia ei edes ehdi kirjata ylös.
Ompelemisen lisäksi olen alkanut taas nauttia ruoanlaitosta, istunut ystävien kanssa laulamassa aamuun asti, havainnut vihdoinkin kaipaavani piirtämistä, käynyt elokuvissa ja teatterissa, tilannut veljeltäni kitaran lainaksi ja ostanut siihen kieletkin valmiiksi, nähnyt hurjan symbolisia unia, juonut punaviiniä – ja myös valkoviiniä, sillä kesä on jo nurkan takana – sekä tuntenut kuohuvan kevätvoiman nousevan talviuneliaisuuden lamaannuttavan paksun peiton alta.
Olen myös vaivihkaa ohjaillut ystäviäni uusien musiikkielämysten pariin. Kyllä ne nyt ymmärtävät, että Regina Spektorilla on paisuva, poksuva, raapiva, kietoutuva, muhkea, mehukas ja rajattomasti muotoutuva barbapapaääni tai että Ville Leinosen ääni tuntuu korvissa ja sielussa samalta kuin iholla tuntuu lämpimänä kesäaamuna karhealta laiturilta alastomana ilmanlämpöiseen, peilityyneen veteen solahtaminen.
Pakotettuna olen myös ajatellut tulevaisuutta, mutta en kovinkaan toiveikkaasti. Työsopimus päättyy kesäkuun lopussa, jatkoa ei ole luvassa. Ei aavistustakaan, mitä aikoisin. Saa ehdottaa!
Ompelemisen lisäksi olen alkanut taas nauttia ruoanlaitosta, istunut ystävien kanssa laulamassa aamuun asti, havainnut vihdoinkin kaipaavani piirtämistä, käynyt elokuvissa ja teatterissa, tilannut veljeltäni kitaran lainaksi ja ostanut siihen kieletkin valmiiksi, nähnyt hurjan symbolisia unia, juonut punaviiniä – ja myös valkoviiniä, sillä kesä on jo nurkan takana – sekä tuntenut kuohuvan kevätvoiman nousevan talviuneliaisuuden lamaannuttavan paksun peiton alta.
Olen myös vaivihkaa ohjaillut ystäviäni uusien musiikkielämysten pariin. Kyllä ne nyt ymmärtävät, että Regina Spektorilla on paisuva, poksuva, raapiva, kietoutuva, muhkea, mehukas ja rajattomasti muotoutuva barbapapaääni tai että Ville Leinosen ääni tuntuu korvissa ja sielussa samalta kuin iholla tuntuu lämpimänä kesäaamuna karhealta laiturilta alastomana ilmanlämpöiseen, peilityyneen veteen solahtaminen.
Pakotettuna olen myös ajatellut tulevaisuutta, mutta en kovinkaan toiveikkaasti. Työsopimus päättyy kesäkuun lopussa, jatkoa ei ole luvassa. Ei aavistustakaan, mitä aikoisin. Saa ehdottaa!
keskiviikkona, maaliskuuta 19, 2008
huihai
Levottomuus. Loputon, aluton, muodoton, hahmoton, katala, hankala levottomuus. Pyörin, hytkyn, naksuttelen, naputtelen, hyräilen, poksahtelen, ritsahtelen, kopsahtelen. Karuselli pyörii. Päässä. Sisällä. Yöllä ja töissä. Ja aina, mutta varsinkin. Olen heilahduksen tai kahden päässä haltioitumisesta, niin kuin aina keväällä.
Kevät! Mitä! Elämä! Elämä? Sinne, tänne, tästä tonne, eiku, mutku, noku! Hei! Missä tolkku, missä tarkoitus? Olen peili, varoitus: Älä ajelehdi, näin käy, tulet tällaiseksi. Enkä edes välitä. Jonkun pitää olla vastuuton, jonkun pitää tehdä virheet! Minä olen aina ollut se, jatkan siis! Silti mietityttää. Yhtä lailla palaa loppuun se, joka on kuin minä, kuin se, joka tekee kaikkensa ollakseen mahdollisimman vähän kuin minä.
On hauskaa olla irrallaan ja etsiä, mutta soisin suunnan jo löytyvän.
(Niin joo, meemivastaukset löytyvät edellisen postauksen kommenttilaatikosta!)
Kevät! Mitä! Elämä! Elämä? Sinne, tänne, tästä tonne, eiku, mutku, noku! Hei! Missä tolkku, missä tarkoitus? Olen peili, varoitus: Älä ajelehdi, näin käy, tulet tällaiseksi. Enkä edes välitä. Jonkun pitää olla vastuuton, jonkun pitää tehdä virheet! Minä olen aina ollut se, jatkan siis! Silti mietityttää. Yhtä lailla palaa loppuun se, joka on kuin minä, kuin se, joka tekee kaikkensa ollakseen mahdollisimman vähän kuin minä.
On hauskaa olla irrallaan ja etsiä, mutta soisin suunnan jo löytyvän.
(Niin joo, meemivastaukset löytyvät edellisen postauksen kommenttilaatikosta!)
lauantaina, maaliskuuta 15, 2008
saat hyppiä muttet kävellä
Lilithillä oli tämmöinen juttu. Saa jättää viestiä kommenttilaatikkoon, jos haluaa itsestään kerrottavan!
Kirjaa nimesi kommentointiin niin kerron sinusta
1. Vastaa nimelläsi ja minä kerron sinusta jotain.
2. Kerron sinulle, mikä bändi/elokuva muistuttaa minua sinusta.
3. Keksin jotain yhteistä/samaa intressiä mitä meillä on.
4. Kerron mistä saattaisin kadehtia sinua.
5. Kerron ensimmäisen muistoni sinusta.
6. Kerron sinulle eläimen, josta tulet mieleeni.
7. Kysyn sinulta jotain, mitä olen halunnut kysyä.
8. Jos teen tämän sinusta, laitathan tämän blogiisi.
Ja näin kertoi Lilith minusta:
Neiti Minkkinen:
1. Vastaa nimelläsi ja minä kerron sinusta jotain.
Neiti Minkkinen on aika lailla anonyymi, en muista että olisin teksteistä koskaan bongannut viitteitä asuinpaikkaan tai muuhunkaan tunnistettavuuteen.
2. Kerron sinulle, mikä bändi/elokuva muistuttaa minua sinusta.
Nirvana. Melankoliaa.
3. Keksin jotain yhteistä/samaa intressiä mitä meillä on.
NIN ja hillitön, lähes yletön lukeminen
4. Kerron mistä saattaisin kadehtia sinua.
Taiteellisuudesta. Itse olisin sitä mielelläni, mutta ei irtoo, ei.
5. Kerron ensimmäisen muistoni sinusta.
Kyselin kerran että kuka minua lukee ja ilmoittauduit kommenttilaatikkoon.
6. Kerron sinulle eläimen, josta tulet mieleeni.
No minkistä tietenkin!
7. Kysyn sinulta jotain, mitä olen halunnut kysyä.
Jos nimimerkkiäsi sinuteltaisiin, mikä se olisi? Että jos sinunkaupoille tässä.
(Vastauksena viimeiseen: luulenpa, että varminta olisi vääntää joku oma lempinimi)
***
Loviisan ajatuksia minusta:
Ja lopuksi Tiia:
1. Vastaa nimelläsi ja minä kerron sinusta jotain.
Neiti Minkkinen, kuulostaa salaperäiseltä…
2. Kerron sinulle, mikä bändi/elokuva muistuttaa minua sinusta.
Kaikki David Lynchiiin liittyvä.
3. Keksin jotain yhteistä/samaa intressiä mitä meillä on.
No tämän sanoit jo itsekin - neulominen, lukeminen ja vihreä. Lisään tähän listaan elokuvat, kyllä meillä samanlaisia kiinnostuksia niissäkin löytyy!
4. Kerron mistä saattaisin kadehtia sinua.
Luovuus.
5. Kerron ensimmäisen muistoni sinusta.
Siellä Eräällä Foorumilla kuva sinusta ja lapsestasi sekä kotinne joulun aikaan. Kaunista.
6. Kerron sinulle eläimen, josta tulet mieleeni.
Kyllä sinussa jotain kissamaisuutta on.
7. Kysyn sinulta jotain, mitä olen halunnut kysyä.
Onko tatuoinnillasi jokin tarina? (Olin kahta päivää vaille 18, haaveillut tatuoinnista vuosia. Menin liikkeeseen, selasin albumia kunnes kissa tuli vastaan. Siitä tuli samanvärinen kuin edesmenneestä kissastani, joka tuli luokseni sinä jouluna kun olin neljän. Luonteikas ja kiltti kolli, kujakissojen sukua. Naukusti.
***
Muuten ei mitään jänskää uutta ole tapahtunut. Elämä on ollut jotenkin hankalaa, johtunee unen vähyydestä, ja kaikki pienetkin harmit iskeytyvät kasvoille märän rätin tapaan. Viikonloppukaan ei paljon pelasta kun suunnitelmat muuttuivat pyytämättä. Olen kiukutellut kaikille koko viikon, ja sama linja jatkuu varmaan vielä seuraavankin.
Olen saattanut kuunnella vähän liikaa Sydäreitä, sillä viime yönä näin unta että olin orkesterin keikalla taas. Se keikka vain ei loppunut ollenkaan, aina tuli encore. Viimeisillä kerroilla lavalle astuivat poikkihuilua soittava Tuomas ja bassonsa sähkökitaraan vaihtanut Tomi esittämään jonkin herkän dueton. En muista mitä tarkalleen, mutta somasti he seisoivat päät yhdessä nuottitelineen edessä ja heläyttelivät kauniita melodioitaan. Minä kömmin esiin lavan alta, jonne jostain syystä olin ryöminyt, ja heiluttelin molemmissa käsissäni muhkeaa avainnippua hyppien samalla riemukkaasti pitkin nurmikkoa. Aamulla herätessäni päässäni soi (kuten varmaan oli koko yön soinut) 100 rikki. Ah!
Tänään oli niin tylsää, että päätin vihdoin opetella käyttämään MySpacea. Siellä siis ollaan, saa ryhtyä kaveriksi, jee! En kyllä oikein tiedä mitä siellä pitäisi tehdä, mutta sama ongelma on elämänkin suhteen, ja silti hengaan mukana. Hahaa.
Kirjaa nimesi kommentointiin niin kerron sinusta
1. Vastaa nimelläsi ja minä kerron sinusta jotain.
2. Kerron sinulle, mikä bändi/elokuva muistuttaa minua sinusta.
3. Keksin jotain yhteistä/samaa intressiä mitä meillä on.
4. Kerron mistä saattaisin kadehtia sinua.
5. Kerron ensimmäisen muistoni sinusta.
6. Kerron sinulle eläimen, josta tulet mieleeni.
7. Kysyn sinulta jotain, mitä olen halunnut kysyä.
8. Jos teen tämän sinusta, laitathan tämän blogiisi.
Ja näin kertoi Lilith minusta:
Neiti Minkkinen:
1. Vastaa nimelläsi ja minä kerron sinusta jotain.
Neiti Minkkinen on aika lailla anonyymi, en muista että olisin teksteistä koskaan bongannut viitteitä asuinpaikkaan tai muuhunkaan tunnistettavuuteen.
2. Kerron sinulle, mikä bändi/elokuva muistuttaa minua sinusta.
Nirvana. Melankoliaa.
3. Keksin jotain yhteistä/samaa intressiä mitä meillä on.
NIN ja hillitön, lähes yletön lukeminen
4. Kerron mistä saattaisin kadehtia sinua.
Taiteellisuudesta. Itse olisin sitä mielelläni, mutta ei irtoo, ei.
5. Kerron ensimmäisen muistoni sinusta.
Kyselin kerran että kuka minua lukee ja ilmoittauduit kommenttilaatikkoon.
6. Kerron sinulle eläimen, josta tulet mieleeni.
No minkistä tietenkin!
7. Kysyn sinulta jotain, mitä olen halunnut kysyä.
Jos nimimerkkiäsi sinuteltaisiin, mikä se olisi? Että jos sinunkaupoille tässä.
(Vastauksena viimeiseen: luulenpa, että varminta olisi vääntää joku oma lempinimi)
***
Loviisan ajatuksia minusta:
1. Vastaa nimelläsi ja minä kerron sinusta jotain.
Neiti minkkinen, elintärkeä mulle. Tai ehkä ennemminkin ihminen minkkisen naamion takana. Piristäjä ja pahan päivän parantaja, joskus jopa vahingossa. Ihana.
2. Kerron sinulle, mikä bändi/elokuva muistuttaa minua sinusta.
Noniin, tekisinkö luettelon? Vastaan Smashing Pumpkins, vaikka muitakin on lukemattomat määrät. Kurpitsat ovat kuitenkin täyttäneet elämääni eniten ja ihan pelkästään sinun vuoksesi.
3. Keksin jotain yhteistä/samaa intressiä mitä meillä on.
Ystävät, musiikki, sarkasmi. Myös leffainnostus, joskin leffamaku taitaa ainakin toistaiseksi olla erilainen. Ei varmaan ole kauaa, kun joud.. pääsen lähemmäs vaikutuspiiriäsi.
4. Kerron mistä saattaisin kadehtia sinua.
Monista asioista! Ilmeisimpien ulkonäköön ja taiteellisuuteen liittyvien asioiden lisäksi myös mm. oivaltavasta ja sujuvasta, virheettömästä tekstistä.
5. Kerron ensimmäisen muistoni sinusta.
Jollei lasketa niitä ohimeneviä vilahduksia siellä eräällä keskustelufoorumilla, muistan erään valokuvan, jonka joskus näytit. Sinä ja lapsi. Mietin, että ei tuo näytä yhtään siltä!
6. Kerron sinulle eläimen, josta tulet mieleeni.
Jänes! Ei tarvinne perustella.
7. Kysyn sinulta jotain, mitä olen halunnut kysyä.
Hmm.. Kysyä... Onko tämä nyt se kohta, jossa kositaan?
***
Näin tuumii minusta Careliana:
1. Kerron sinusta jotain.
Mystinen, kiehtova hahmo. Ei levittele persoonaansa (joo luitko väärin? sanoin "per-soo-naan-sa"!) kuin avointa kirjaa, mutta tuttavuuden syventyessa paljastaa itsestään jatkuvasti uusia kykyjä ja hienoja ominaisuuksia.
2. Mikä bändi/elokuva muistuttaa minua sinusta.
Twin Peaksin tunnari. Kahdestakin syystä: ensinnäkin David Lynchin takia ja toisekseen siksi, että siinä tunnarissa on jotain samanlaista eteerisyyttä kuin sinussakin.
3. Jotain yhteistä/samaa intressiä mitä meillä on.
Mieltymys kirjoittamiseen. Ja poikamme puhuvat samaa kieltä.
4. Mistä saattaisin kadehtia sinua.
Kuvataiteellisesta lahjakkuudesta, kädentaidoista. Kyvystä haltioitua.
5. Ensimmäinen muistoni sinusta.
Edelleen ensivaikutelma ensimmäisellä livetapaamisella: Wow mikä kaunotar! Mutta vähäpuheisempi kuin kuvittelin (no okei joo, jos paikalla ollaan minä ja Lappis, on kai turha kuvitellakaan että muut mitään puheenvuoroa saisi).
6. Eläin, josta tulet mieleeni.
Heh, luulitko että toistan sen taannoisen vertaukseni? Lällällää, enpäs. Vaan valitsen ison kissan sinullekin, tiikerin: kaunis ja kiehtova mutta ei ihan helposti lähestyttävä. Ja poikastasi puolustat ja suojelet viimeiseen raitaan asti, aina.
7. Kysyn sinulta jotain, mitä olen halunnut kysyä.
Miksi et halua, että sinua pidetään ennen kaikkea taiteellisena ihmisenä? (Vastaus: En tiedä. Ehkä siksi että taiteellisuus ei kerro ihmisestä oikeastaan mitään. Eikä siitä tähän mennessä ole ollut juurikaan iloa. Saatan olla vähän pettynytkin siihen että en osaa toteuttaa tai hyödyntää niinkin vahvaa taipumusta.)
Ja lopuksi Tiia:
1. Vastaa nimelläsi ja minä kerron sinusta jotain.
Neiti Minkkinen, kuulostaa salaperäiseltä…
2. Kerron sinulle, mikä bändi/elokuva muistuttaa minua sinusta.
Kaikki David Lynchiiin liittyvä.
3. Keksin jotain yhteistä/samaa intressiä mitä meillä on.
No tämän sanoit jo itsekin - neulominen, lukeminen ja vihreä. Lisään tähän listaan elokuvat, kyllä meillä samanlaisia kiinnostuksia niissäkin löytyy!
4. Kerron mistä saattaisin kadehtia sinua.
Luovuus.
5. Kerron ensimmäisen muistoni sinusta.
Siellä Eräällä Foorumilla kuva sinusta ja lapsestasi sekä kotinne joulun aikaan. Kaunista.
6. Kerron sinulle eläimen, josta tulet mieleeni.
Kyllä sinussa jotain kissamaisuutta on.
7. Kysyn sinulta jotain, mitä olen halunnut kysyä.
Onko tatuoinnillasi jokin tarina? (Olin kahta päivää vaille 18, haaveillut tatuoinnista vuosia. Menin liikkeeseen, selasin albumia kunnes kissa tuli vastaan. Siitä tuli samanvärinen kuin edesmenneestä kissastani, joka tuli luokseni sinä jouluna kun olin neljän. Luonteikas ja kiltti kolli, kujakissojen sukua. Naukusti.
***
Muuten ei mitään jänskää uutta ole tapahtunut. Elämä on ollut jotenkin hankalaa, johtunee unen vähyydestä, ja kaikki pienetkin harmit iskeytyvät kasvoille märän rätin tapaan. Viikonloppukaan ei paljon pelasta kun suunnitelmat muuttuivat pyytämättä. Olen kiukutellut kaikille koko viikon, ja sama linja jatkuu varmaan vielä seuraavankin.
Olen saattanut kuunnella vähän liikaa Sydäreitä, sillä viime yönä näin unta että olin orkesterin keikalla taas. Se keikka vain ei loppunut ollenkaan, aina tuli encore. Viimeisillä kerroilla lavalle astuivat poikkihuilua soittava Tuomas ja bassonsa sähkökitaraan vaihtanut Tomi esittämään jonkin herkän dueton. En muista mitä tarkalleen, mutta somasti he seisoivat päät yhdessä nuottitelineen edessä ja heläyttelivät kauniita melodioitaan. Minä kömmin esiin lavan alta, jonne jostain syystä olin ryöminyt, ja heiluttelin molemmissa käsissäni muhkeaa avainnippua hyppien samalla riemukkaasti pitkin nurmikkoa. Aamulla herätessäni päässäni soi (kuten varmaan oli koko yön soinut) 100 rikki. Ah!
Tänään oli niin tylsää, että päätin vihdoin opetella käyttämään MySpacea. Siellä siis ollaan, saa ryhtyä kaveriksi, jee! En kyllä oikein tiedä mitä siellä pitäisi tehdä, mutta sama ongelma on elämänkin suhteen, ja silti hengaan mukana. Hahaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
