nightclubbing, we're nightclubbing

Tänään juopottelen Blogibaarissa. Tulkaa mukaan!

paheita

Lilith haastoi listaamaan asioita, joita tulee tehtyä liikaa. Paljastettakoon nyt joitain. (Helpompi olisi tosin keksiä asioita joita teen liian vähän, sillä niitä riittää.)

- Istun aivan liikaa tässä koneella tekemättä oikeastaan koskaan mitään hyödyllistä. Joskus saatan jopa avata tekstinkäsittelyohjelman, mutta kirjoittamisen suhteen tunnen olevani lähinnä Jack Torrance.

- Asioiden lykkääminen tuntuu vähän turhan luontevalta. Rästitöiden vuori hautaa minut alleen ihan pian. Vanhimpien deadlinet olivat toissa syksynä.

- Puhun itsestäni enemmän kuin kukaan ikinä haluaisi kuulla.

- Valitan koko ajan. Olen kuulemma perusnegatiivinen ihminen. Mutta kun mikään ei ikinä ole hyvin!

- Olen aina neuvomassa muita, vaikka ei olisi pyydettykään. Oikeassa oleminen on niin ihanaa!

- Vietän liikaa aikaa kotona. Pitäisi ulkoilla ja olla sosiaalisempi.


Haastan tähän meemiin kaikki ne, jotka löysivät omia paheitaan minun listaltani. Tunnustakaa!

nostalginen kirpeys

Ostan viimeisillä rahoillani omenoita torilta ja pyöräilen rantapuistikkoon lukemaan esseetehtävän pohjatekstiä. On vielä kesä, vieläkin! Aallokkoon ripotellut lokit keinahtelevat uneliaina ja valkeina, kaukaisen rannan puut häipyvät yleiseen sinisyyteen, kaislamättäät huojuvat tupeerattuina tuulessa jota ei vielä tarvitse paeta hihojen ja huivien suojiin. Haukkaan omenaa, ja kaikki lapsuuden ensimmäiset koulupäivät alkavat elää ympärilläni. Muistan ensimmäisen koulureppuni, sen punaisen, ja sinisen college-paidan joka ylläni aloitin toisen luokan. Seuraavan syksyn ensimmäisenä koulupäivänä luokan uudella pojalla oli samanlaiset housut kuin minulla, se oli noloa. Omenan kirpeys palauttaa mieleen sen kaiken, ja paljon enemmän: lyijykynien keltaisen maalipinnan, uusien pyyhekumien neitseellisyyden, miltä koulukirjat tuoksuivat kun ne avasi ensimmäisen kerran, jauhelihakeiton hajun käytävillä. Välitunnilla tuli kuuma, oli riisuttava pusero ja sitaistava vyötäisille. Takapihalla oli varjoisia kohtia puiden alla, mutta sinne ei saanut mennä. Keinujen kettingit vingahtelivat juuri oikein, eikä yksikään keinu maailmassa ole enää koskaan osannut äännellä niin kuin lapsuuteni koulunpihan keinut välituntisin. Aamut olivat viileitä, kotoa lähtiessäni nappasin puusta omenan evääkseni ja oikaisin pellon poikki, kävelin ohi kirjaston ja terveyskeskuksen hiekkatietä pitkin. Koulumatka kesti seitsemän minuuttia, sen laskimme uudesta rannekellostani naapurintytön kanssa, jolla oli sama etunimi kuin minulla. Kotimatkalla unohduin usein kirjastoon, minut tunnettiin siellä nimeltä, eikä kukaan sanonut mitään jos livahdin omin päin etsimään uusia kirjatuttavuuksia varaston puolelta. Sinisen kirjastokorttini lainaajanumero oli 2326, eikä lainarajoja tunnettu. Kannoin luettavaa kotiin kuin pikku Irja Kaarina Helakisan runossa: hän on lukenut monta kirjaa, varmasti ainakin miljoona. Kotiovella oli jo kova nälkä, omenaa ei enää tehnyt mieli.

Enää ei ole kotipihan omenapuita, talossa on asunut vieraita ihmisiä jo kahdeksan vuotta. Onneksi omenoita voi ostaa torin iloiselta myyjätytöltä.

when we pretend that we're dead

Näin pari vuotta sitten unta että olin kuollut ja päässyt taivaaseen. Taivas oli valtava kirjasto, jonka käytävillä hiljaiset ihmiset tutkailivat hyllyistä haalimiaan sana-aarteita. Itse päädyin musiikkiosastolle ja tapasin Jumalan, joka oli hajamielisen näköinen vanha mies. Hän pyyteli päätään raapien anteeksi sitä että DVD-valikoimaa oltiin vasta täydentämässä ja kaikki oli muutenkin vähän kesken. Minä aloin etsiä levyhyllyistä L7:n Slap-Happy -albumia, jota ei löytynyt. Jumala lähetti minut takaisin maan päälle etsimään kyseistä levyä. Ilmeisesti minut oli kutsuttu taivaaseen liian aikaisin.

Olen varma siitä, että taivas olisi nimenomaan kirjasto. Mitä muutakaan se voisi olla?

Aloin äsken miettiä, mitä tapahtuisi jos ostaisin itselleni sen puuttuvan levyn. Voi olla etten uskalla kokeilla.

tänäänkin itkin

En viitsi sanoa paljon, toistaisin vain samaa. Kaipaan siihen todellisuuteen jossa sieluni oli marimekkoyöpaitainen ja hyppeli elokuun auringon lämmittämillä kallioilla pehmeänä ja nauravaisena. En vain tiedä kuinka todellinen todellisuus se oikeasti oli. Kuva värittyy niin lempein sävyin vuosien mittaan.

Aion kuitenkin ryhdistäytyä. Jos mielestäni ei ole mihinkään ja sielukin vain lilluu nostalgiassa, voin kai vaatia edes ruumiiltani jotain?

leikisti

En itke, sanoin vasta, ja kuitenkin tänään kadulla vastaantulijat katselivat hullua kyynelehtivää pyöräilijää. En tiedä mistä lähteestä ne pisarat olivat peräisin, jokin vain tuntui niin, eikä surumieli ollut sillä hetkellä nautinto niin kuin se nyt taas on. Mutta terveydeksihän itku on, se kertoo jonkin vielä liikkuvan alla kaiken sen eleettömyyden. Se olikin ensimmäinen itku kesäkuun jälkeen, eikä edes johtunut menneestä vaan tulevasta. Ja kuka käski kuunnella taas vääriä levyjä?

Minun piti eräänä päivänä sanoa jotain Jumalasta, ja samana päivänä Lila oli kosketellut aihetta omassa blogissaan. Hän pohti, onko uskonto bloggaajille tabu, jotain liian henkilökohtaista ja intiimiä, kun siitä juuri kukaan ei tunnu kirjoittavan. Omasta puolestani sanon, ettei. Helppo sanoa kai kun en ole koskaan uskonut jumaluuksiin, minkäänlaisiin. Olen aina ollut ylpeä siitä etten ole huijattavissa muinaisten legendojen alamaisuuteen, noudattamaan julmien jumalien mielivaltaisia sääntöjä, mutta nyttemmin suhtautumiseni on muuttunut hieman. En tiedä, olenko sittenkään niin fiksu. Ehkä olisin onnellisempi jos uskoisin? Ehkä en olekaan tarpeeksi viisas ja näkevä ja varsinkaan väkevä raivatakseni omat polkuni halki maailman tiheikköjen?

Olen hyväksynyt ajatuksen Jumalasta, mutta ainoastaan eräänlaisena lyyrisenä ulottuvuutena ihmiskuvassani. Rakastan mytologiaa (vaikka tunnenkin sitä huonosti), ja leikittelen mielelläni arkkityypeillä, jollaisena näen Jumalankin. En hetkeäkään usko fyysisen Jumalan olemassaoloon, luomiskertomukseen ja kaikkeen siihen. Uskon Jumalaan ihmisen selityksenä olemassaololleen - ja toisinpäin. Ajattelen mielelläni, että ihmiset ovat Jumalan alter egoja, naamioleikki jossa Hän itse näyttelee kaikki roolit. Improvisoiden, huvitellen, kyllästyen. Kokeillen, mitä tapahtuu. Ei pahantahtoisesti, vaan kokonaan eläytyen, etsien itseään jokaisesta luomuksestaan. Luonnostellen omaa kuvaansa, joka ei koskaan voi tulla täydelliseksi koska me olemme epätäydellisiä. Jos Jumala saisi kuvansa valmiiksi, Hän tuhoutuisi, niin kuin ihminenkin täydellistyy vasta kuollessaan.

Maailman uskonnoista buddhalaisuus viehättää minua eniten kaikessa viisaudessaan. Fanitan Buddhaa, mutta en tunne hänen tietään tarpeeksi hyvin astuakseni sille. Aion ottaa selvää, ja jos tuntuu siltä, seuraan opasteita. Mieleni on avoin. Ateismini on vaihtunut uteliaisuuteen, se olkoon kasvun merkki eikä taantumisen (niin kuin nuorempana olisin ajatellut). Ehkä kaikki vaihtoehdot ovat mahdollisia, jos mieli on vilpitön. Mutta onko se?

valveilla, ehkä

Nukahdin vähän ennen kahdeksaa aamulla. Tällainen eläminen ei voi kovin hyväksi olla. Mutta testi sai iloiseksi:


You're Agent Albert Rosenfield, the snide and
superior forensics expert. Your tongue is
sharper than your scalpel, and it doesn't take
long for people to start hating you for your
supercilious quips, but you are the very best
at what you do. You don't suffer fools gladly,
but you give respect when it's due. In fact,
you're a good guy at heart, but so wedded to
your sarcasm that you can rarely stand to treat
people kindly.


Which Twin Peaks character are you?
brought to you by Quizilla

rajattu tila

Yhtäkkiä olen aika sanaton. Epäilen välillä, että ero alkaa vihdoinkin tuntua, että olen masentunut. Että pitäisi tehdä jotain, uskoutua tai hakeutua tai tukeutua, luoda yhteys ja pitää sitä yllä, jaksaa kiinnostua ja kiinnostaa, kuulla puhetta monesta suusta yhtaikaa ja osallistua. Mutta juuri siihen ei ehkä ole voimia. Hapuilen, kiinni en saa. Katkeilen ja unohdun, aamuyöstä havahdun tajuamaan etten taida herätä ajoissa tänäänkään. Elän eristäytynyttä puolielämää niin syvällä ettei ainutkaan väre yllä pintaan asti.

Minua sanotaan synkkämieliseksi, mutta se on vain yksi tapa olla minä. Ei se ole rooli, se on väylä, niin kuin kaikki todelliset ominaisuudet ovat. Kaikki itsessäni hyvänä kokemani kytkeytyy melankoliaan. Yö on kaunis ja henkilökohtainen tila, yksityisalue jonka pimeys rajaa. Päivällä kaikki on julkista ja näkyvissä, valoisa mieli on jokaiselle avoin. Se on suloista ja ihailtavaa, mutta minua viehättää enemmän yön intiimiys, tumman mielen hämärästi valaistut huoneet joihin kutsutaan harvat ja valitut. Kaltaiset.

En edelleenkään sure eroa sinänsä, enkä kaipaa eksääni. En nähnyt koko ihmisen sielusta vilaustakaan yhteisinä vuosinamme, mielemmekin majailivat eri kerroksissa kai. Lopulta ainoa yhteisyys perustui kehojen läsnäoloon samassa tilassa. Toivon ihan tosissani, että hän löytää vielä jonkun avaamaan ne solmut joihin minä sotkeuduin ja uuvuin; toivon jonkun löytävän väylän hänen sieluunsa.

En sure eroa miehestä joka ei ollutkaan se jona hänet halusin nähdä. En kaipaa hänen käsiään vaan käsiä yleensä, en hänen sanojaan vaan kaikkia sanoja.

Huomenna on sunnuntai ja rauha puutarhassa. On mentävä ulos, vien itseni kävelylle yöllä, jollei kukaan muu sitä tee.

olen paha, niin paha

The Dante's Inferno Test has banished you to the Seventh Level of Hell!
Here is how you matched up against all the levels:

Level	Score
Purgatory (Repenting Believers)	Very Low
Level 1 - Limbo (Virtuous Non-Believers)	Very Low
Level 2 (Lustful)	Very High
Level 3 (Gluttonous)	High
Level 4 (Prodigal and Avaricious)	Moderate
Level 5 (Wrathful and Gloomy)	Very High
Level 6 - The City of Dis (Heretics)	Very High
Level 7 (Violent)	Extreme
Level 8- the Malebolge (Fraudulent, Malicious, Panderers)	High
Level 9 - Cocytus (Treacherous)	High

Take the Dante's Inferno Hell Test

En nuku öisin. En herää aamuisin.

ohi

Makasin illalla sängylläni päiväpeiton päällä ja annoin musiikin viedä. Jouduin ihmeelliseen tilaan unen, valveen ja unohdetun välillä, paikkaan jossa kaikki menneinä syksyinä koetut tunteet huuhtoivat ylitseni melkein psykedeelisen voimakkaina. Vain syksy pystyy tähän, syksy ja musiikki. Kesäheilat ovat jääneet, kepeä lanteenkeinautus vaihtunut lohduttomiin säveliin ja murheessa velloviin lyriikoihin. Se kuuluu asiaan, se on parasta syksyssä. Pimeys, sade, kynttilänvalo. Tai avara, kirkkaan sininen taivas, värikkäät lehdet ja kirpeä, puhdas ilma.

Pahinta syksyssä on harmaa taivas. Harmaus on pahinta elämässäkin, niin painavaa ettei se harteillaan voi kulkea pystypäin. Se valuu alas taivaalta ja kietoo massansa ympärilleni, sitoo kädet ja jalat ja mielen, pysäyttää liikkeen, tukahduttaa sielunkin. Harmaus on ei-mitään, ei-valoa, ei-pimeyttä, ei-olemista. Se asettuu valon ja pimeän väliin ja jää olemaan, venyy ja laajenee ja tihkuu apatiaa. Jo siitä kirjoittaminen saa masentumaan, käsi herpaantuu ja vetäytyy pois näppäimistöltä, hapuilee voimattomana tavoittamattomia sanoja.

Olen ollut sairaana taas, siksi hiljaisuus. Kesä on nyt ohi ja arki alkaa, enkä tiedä millaiseksi elämäni seuraavien kuukausien aikana muodostuu. Tunnen jonkinlaista pelkoa kai, tai ehkä olen vain väsynyt. Aina vain väsynyt.

menu

Tein linkkilistan blogeista, joita olen tilannut jo jonkin aikaa. Mainittujen lisäksi seuraan muitakin blogeja, ja varmasti unohdin listastani joitakin jotka olisivat ansainneet paikkansa siinä. On hienoa, että ihmiset kirjoittavat. On mielenkiintoista vierailla tuntemattomien ajatuksissa. Jotain perin tuttua tulee aina vastaan.

perillä

Se voisi olla valmis. En saanut siitä hyvää valokuvaa, valaistusolosuhteet ovat kehnot. Radiohead soi maalatessa, erityisesti Street Spirit (Fade Out) moneen kertaan.

Ehkä siellä näyttää tuolta. Sielussa siis. Matka oli ainakin mukava.

voi olla niin

Toisinaan virheet eivät olekaan virheitä, vaan uhkarohkeita mutta välttämättömiä suunnanmuutoksia matkalla sinne minne on tietämättään aina halunnut mennä.

Jos antaa vaiston viedä, voiko virheitä edes tehdä?

piiloon

Yksi syy siihen ettei minusta ehkä ole taiteilijaksi on se, että minulta odotetaan jotain muuta kuin mitä haluan antaa. Ihmiset pitävät taidokkuudesta, nokkeluudesta, tunnistettavuudesta, söpöydestä ja näppäryydestä - mielen tuotoksista. Sielun kuvat sen sijaan ovat vieraita, ne ohitetaan pikaisesti ettei tarvitsisi keksiä sanottavaa. Jokainen haluaa seinälleen suloisen nallekarhun, koska se sopii lastenhuoneen sisustukseen, mutta sielunmaisemani näyttää liian rumalta ja kömpelöltä kehystettäväksi.

Ehkä kyse onkin vain siitä ettei sielun kuvaamiseen ole tekniikoita, ei välineitä, ei sääntöjä joita seurata. Sielu on itsenäinen toimija, se tulee mukaan työhön jos sitä sattuu huvittamaan. Se on niin uusi ettei ole löytänyt muotoaan vielä.

Tai sitten sieluni on ruma ja kömpelö. Sekin on mahdollista. Pitäisikö ruma sielu vangita ja piilottaa? Kenen katseita se kaipaa?

"won't you please worship me
won't you love what I adore
I'm alone in my soul
I betrayed rock 'n' roll"

päivät kuten tämä etenevät kuten nämä

ihmeparantuminen

Machinan suhteen tapahtui klassinen sano-se-ääneen-ja-ongelma-katoaa -ilmiö: Päätin ihan itseäni ärsyttääkseni kokeilla, toimisiko levy sittenkin, ja niinhän se soi täysin moitteettomasti alusta loppuun asti, ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen. Siis yksi syy vähemmän olla surullinen. Enkä olekaan, kunhan haikeilen. Melankolia on ihanaa, siksi syksy on tervetullut kaikesta huolimatta.

lihan ilot

Täällä saa kulumaan tovin jos toisenkin. Bug-Eyed Earl on lempihahmoni, reipashenkinen psykopaatti Milkman Dan tulee hyvänä kakkosena.

Oikeasti minun piti siivota. Jo eilen.

sanoja joita

Tänään suren asioita joilla ei ole merkitystä kenellekään muulle kuin minulle. Suren esimerkiksi sitä, että Smashing Pumpkinsin Machina -cd on niin vaurioitunut ettei sitä pysty kuuntelemaan. Se kai soi liian usein liian hämärissä olosuhteissa aikoinaan, lepäsi jossain muualla kuin kotelossaan, kulki naarmuttavien, kunnioituksettomien käsien kautta. Haluaisin kuunnella sitä nyt, se on syysauringon, onnellisen irrallaanolon ja valtavan, kohteettoman kaipauksen levy.

Suren myös unohtuneita sanoja, sähköpostien katoavaisuutta, sitä etten ole tallentanut tärkeitä lauseita minnekään. Kokonaisia universumeja on luotu ja vapautettu tyhjyyteen jossa kukaan ei niitä näe eikä muista.

Pieniä suruja, merkityksellisiä vain jos päätän niin.

Olen nyt hetken vain itselleni. Lapsi kiipesi isänsä autoon naama onnesta sykkyrällä ja komensi äidin pois, HETI pois. Ei kai voi kuin nauraa, kun tietää miten luja on halaus ja miten paljon kerrottavaa kun taas perjantaina nähdään.

Lomapäiviä on enää muutama jäljellä.

immerse your soul in love

Minulla on uusi nojatuoli tässä tietokoneeni edessä. Ei tarvitse enää istua lattialla, ja ikkunasta näkee kaistaleen maailmaa - askeettisia 1970-lukulaisia tiilitaloja, puita, sateen. Keskellä kaikkea tuota seisoo korkea mänty, ryhdikkäänä ja varmana. Pidän männyistä, niissä on jotain karua ja ikuista, ne ovat sielultaan enemmän sukua kiville kuin lehtipuille.

Lempipuuni on silti vaahtera. Tammikin on hieno, ja kukkiva kirsikkapuu. Oikeastaan pidän kaikista puista, paitsi haavasta ja lepästä, ne ovat jotenkin epäilyttäviä luonteeltaan. Puut inspiroivat minua, varsinkin harmaan marraskuun usvassa, muutamaa hetkeä ennen kuin ensilumi peittää pakenevan syksyn jäljet näkyvistä. Alastomia oksiaan ojentelevissa puissa on jotain riipaisevaa. Sellainen lohduton kauneus kutsuu puoleensa, astelemaan sumun sisään taakseen vilkuilematta. Katoamaan.

Mutta nyt ei ole marraskuu. Auringonpaisteessa on vielä lämmin, mutta vilu hiipii iholle heti kun varjot pitenevät. Sade ei enää herätä eloon, se on muuttunut määrätietoiseksi tuhon välineeksi, sormenpäistä konekivääriksi. Ensin se helli ja sammutti janon, virkisti ja sai kesän kukoistamaan, mutta nyt sen ote on toinen, se hukuttaa kesän ja huuhtoo pois. Värit alkavat käydä väsyneiksi ja hysteerisiksi kuin laskuhumala. Yöllä huoneet ovat pimeitä jo.

Mutta auringonpaisteessa on vielä lämmin.

Minulla on ollut hienojakin oloja tänään, vaikka päivä menikin enimmäkseen ohi. Luin viime yönä loppuun Kirjoituksia kellarista. Hätkähdyttävä kirja, ja jotenkin niin tuttu, vilkaisu pimeään peiliin. Tänään kävin kirjastossa lainaamassa buddhalaisuutta ja taolaisuutta käsitteleviä teoksia, ja vähän Jungia. Rakastan Jungia. Oikeastaan rakastan tänään aika monia, niin käy usein luettuani oikeanlaisen kirjan: muistan ketkä maailmassa ovat minun ihmisiäni ja olen onnellinen siitä että he ovat. Siksi otsikko.

paineet

Olin ulkona päivällä, ja hämmästyin siitä että siellä vieläkin oli kesä. Jotenkin kuvittelin syksyn tulleen kun kaikki siitä puhuvat, haaveilevat teenjuonnista iltaisin ja villatakeista, kynttilänvalosta ja käpertymisestä ja siitä että saa vetäytyä kotiin ja olla. En ymmärrä oikeastaan, mutta minun kesäni ei olekaan ollut suorittamista. Käytännössä olen ollut lomalla neljä kuukautta tekemättä mitään, koko pitkän kevään ja kesän, ja minulle syksyn saapuminen tarkoittaa suorituspaineita, päätösten tekoa ja pakottautumista, kauhua siitä että vihdoinkin joutuu myöntämään itselleen ettei pystykään. En halua syksyn tulevan, tänä vuonna se ei ole lohdullinen ja suojeleva, pelottava vain. Ei pitäisi pelätä näin, mutta olen avuton.

En nuku vielä vaikka kello on paljon, aamulla on herättävä aikaisin, noustava junaan ja tarjoiltava lapselle kesäinen Helsinki sellaisena kuin sen itse joskus koin, kaikki äänet ja maut ja tuoksut, ja merituuli hiuksissa.

Viime yönä unessani oli käärme, mutta se oli vain rantakäärme - iso tosin, valtava, ja sen niskalaikut välkkyivät kullankeltaisina kuin hätävalot, mutta vaaraton se oli joka tapauksessa. Vai oliko? Ehkä se oli naamioitunut. Ei niistä tiedä.