mielijoulu

Joulu on miellyttävän kiristämätön tänä vuonna. Palasimme kotiin pari tuntia sitten, lapsi sai joululahjaksi ikioman cd-soittimen ja huudattaa nyt Röllin Kummituslinna-kappaletta repeatilla (ilmeisesti viehtymys synkkiin ja vähän kauhistuttaviin asioihin on sukuvika), minä viihdyn punaviinilasin ja suklaakonvehtien vierellä uusia lahjakirjojani tutkiskellen ja ei-mitään aikoen. Suloinen joulu! Eikä sen eteen tarvinnut nähdä juurikaan vaivaa. Kunhan vasemmalla kädellä siivosin ja ohimennen ripustelin koristeita vähän kaikkialle. Kynttilävalaistus hoitaa loput.

Joulua edeltävä viikonloppu oli aivan ihana. Perjantaina olin parin minulle tärkeän ihmisen kanssa Semifinalissa katsomassa Ville Leinosta ja Samettivallankumousta. Halusin mennä sinne lähinnä Villen takia, sillä ystävän suositus ja pari Youtubesta löytynyttä varsin intensiivistä keikkataltiointia vakuuttivat minut siitä että tämä esiintyjä kannattaa nähdä livenä. En pettynyt. Keikka oli mieletön, ja olipa minulla ilo vaihtaa pari sanaa itse artistinkin kanssa kun Semifinaliin saapuessamme törmäsimme häneen ovensuussa. En aio tulevaisuudessakaan missata ainuttakaan tilaisuutta kuulla Villeä livenä, ja levytkin haluan hankkia kaikki. Hyllystä löytyy ennestään jo Raastinlauluja, pari Valumon levyä ja Hei!

Samettivallankumoukselta olin aiemmin kuullut ainoastaan yhdessä Ville Leinosen kanssa tehdyn mainion Leevi-coverin Kiinalaisessa pesulassa, joten en yhtään tiennyt mitä odottaa. Joensuun poikien esiintyminen oli ihanan mutkatonta ja riemukasta, eikä musiikissakaan mitään vikaa ollut. Villekin kiipesi lavalle vielä parin biisin ajaksi, ja fantastinen ilta päättyi sopivan kaoottisesti Kiinalaiseen pesulaan (illan viimeistä kappaletta emme ystäväni kanssa ehtineet jäädä kuuntelemaan, sillä jouduimme kiirehtimään junaan). Kaiken kaikkiaan ihastuttava perjantai!

Lauantaina kävi henkilökohtainen joulupukkini tuomassa taatusti tämän joulun yllättävimmän lahjan. Toivotun kyllä, mutta odottamattoman. Ja ehdottomasti parhaan! Tuolla se nojailee nurkkaan:


















Minulla oli basso joskus vuosia sitten, mutta myin sen rahapulassani. Myöhemmin harmitti. Enää ei. Tämä ihanuus on vieläpä paljon kauniimpi kuin se vanha romuni!

Kun nyt innostuin kuvia laittamaan, niin tässä vielä pari esimerkkiä viimeaikaisista askarteluistani:














Rintamerkit on suorastaan viety käsistä. No, rehellisyyden nimissä on pakko tunnustaa, että niitä on kyllä jaeltu ilmaiseksi. Ehkä jopa tyrkytetty. Mutta lisää on tulossa! Halukkaat voivat tilata niitä minulta.

Tässä vielä aiemmin mainittu hurmaava David-enkeli:














Ja lopuksi tämän vuoden virallinen joulutervehdys, jonka myötä toivotan lukijoilleni pumpulinpehmoisia, ihanasti uneliaita ja himmeästi hohtavia loppuvuoden iltoja.

dramatisoitua elämää

Tulipa pöllähtänyt olo, kun yhtäkkiä muistin että minulla on blogi! Olen koko illan miettinyt, että pitäisi olla joku paikka jonne kirjoittaa pari sanaa. Ja sitten sellainen on! Ja on ollut koko ajan! Eikä kukaan sanonut mitään!

Tänä iltana on ollut sellainen olo, että näin sekä voi että pitää elää. Eikä siihen paljon tarvita! Iloisesti kimalteleva, vaarattomalla tavalla keskeneräinen luova kaaos pitkin keittiötä, oikeasti hyvää punaviiniä isossa lasissa, pehmeä-ääninen ranskatar kujertamassa
kaiuttimissa, marinoidun valkosipulin tuoksu leijailemassa kaikkialla huoneistossa, hilpeän psykoottiset itse askarrellut jouluenkelini ripustettuina vaaleanpunaiselle seinälle - ja perjantai-ilta. On jotenkin elokuvallinen tunnelma. Soundtrackina Coralie Clément. Vähemmästäkin alkaa kaivata Pariisiin (terveisiä sinne! on ikävä!).

Tämän päivän musiikillinen löytö oli kuitenkin Morpheus. Linkin takaa löytyy levy ihan ilmaiseksi. Outoa ja kaunista, uhkaavaa, kiehtovaa. Enkä hämmästynyt, kun yhteen biisiin oli sämplätty pätkä Mulholland Drivesta..

Hiljattain löysin myös CocoRosien. Fantastista! Etenkin tämä video kolahtaa myös visuaalisesti.

Kaikki, mitä viime päivinä on tapahtunut, on noudattanut draaman lakeja. Monta kertaa on tullut käsikirjoittajamaisia ajatuksia, ja jopa lopputekstejä olen sommitellut siihen ja tuohon kohtaan. Mutta koska tämä kaikki on kuitenkin vain ja ainoastaan elämää, jatkumme, kuka tietää miten. Sen tiedän, että huomenna leivotaan. Ja että joululahjat on hankittu - ja vaikka ei olisikaan, olisin silti näillä samoilla säikeillä maailmassa kiinni.

Elämä on ihanaa. Raskasta toki, mutta hintansa arvoista.

kahden pimeyden välissä

(Edit: Tämä kirjoitus on siis julkaistu 8.11. vaikka päivämäärä näyttää muuta.

Otin tänään pois mahdollisuuden kommentoida anonyymisti. Syystä.)

Tämän piti olla iloinen kirjoitus, mutta eiliset tapahtumat vesittivät hyvän fiiliksen. Turha on toistella, miten järkyttävää tämä kaikki on - se on toki itsestään selvää. Eilinen työpäivä kului uutissivuja selatessa ja toimiston ohi ajavia ambulansseja kuunnellessa. Jokela on melkein naapurissa - samaisen koulukeskuksen takapihalla kävin elokuussa kuuntelemassa Sydän, sydäntä. Ei tapahtumien maantieteellinen läheisyys tietenkään niiden hirvittävyyttä varsinaisesti lisää, mutta kyllä aihe koskettaa ihan eri tavalla, kun töissä esimies kulkee huoneesta toiseen varmistamassa, ettei kai kenenkään lapsi ole siinä koulussa, ja kun kuulee tuttujen tutuista jotka ovat olleet paikalla ja lähes päässeet hengestään itsekin. Surullista, kaikin puolin. Mutta olihan tämä odotettavissa, eikä tapaus varmaan jää ainoaksi laatuaan.

Tämä blogi ei ole yhteiskunnallisten pohdintojen leikkikehä, joten sen kummemmin analysoimatta ja spekuloimatta siirryn iloisempiin asioihin. Tämä synkäksi kääntynyt viikko nimittäin alkoi uskomattoman hienolla tavalla: tapasin vihdoinkin kaikkien aikojen suurimman idolini - taiteilijan, joka käsittelee pimeitä energioita aivan eri tavalla kuin Jokelassa riehunut yli-ihminen.

Facebookissa tiedettiin viime viikon alussa, että itse David Lynch olisi tulossa Euroopan kiertueellaan tänne syrjäiseen Suomeenkin. Ensimmäinen suunniteltu vierailu peruuntui, mutta pari päivää myöhemmin Hesarissa kerrottiin, että tämä harvinaislaatuinen tapahtuma toteutuisi sittenkin. Valppain Facebook-kontaktini tiedotti asiasta alle kolme tuntia sen jälkeen kun Hesari julkaisi uutisen nettisivuillaan (kiitokset hänelle!), ja viikonlopun mittaan puhelimeen tipahteli useita tekstareita aiheesta (kiitokset niistäkin!).

Onneksi vierailu toteutui näin lyhyellä varoitusajalla - ehdin jo nyt nähdä painajaisia, joissa yritin päästä paikalle tai toimittaa viestiä Davidille siinä onnistumatta. Maanantai-iltana minä, joka aina myöhästyn kaikkialta, olin Messukeskuksen edessä jo hyvissä ajoin. Ja syytä olikin, sillä jono sekä edessäni että etenkin takanani sai melko kunnioitettavat mittasuhteet. Tummin vaattein ja paksusankaisin silmälasein varustautuneita eksentrisen oloisia tyyppejä näkyi jonossa varmaan enemmän kuin olen koskaan nähnyt missään yhdellä kertaa.

Sisällä luentosalissa törmäsin sattumalta pariinkin sellaiseen ystävään, joihin ei koskaan törmää sattumalta. Jouduin vielä palaamaan narikkaan hakemaan kameraa, kun valokuvaamiseen saatiin kuin saatiinkin lupa. Tilaisuuden alku- ja keskivaiheilla hiivin lavan edustalle näpsimään muutamia kuvia, jotka eivät onnistuneet kovin hyvin koska en halunnut käyttää salamaa.

Itse tilaisuus oli hieno. Lynch on mainio puhuja, ja yleisöllä riitti kysymyksiä. Kankeasti esiintyvä tulkki hätistettiin yleisön pyynnöstä lavalta pois jo alkumetreillä - onneksi. Videomateriaalia löytyy täältä (kiitos videoijalle!). Luennon jälkimmäisellä puoliskolla Lynchin seuraan liittyi kaksi meditaatiohörhöä, joiden puheista en kyllä niellyt puoliakaan (oma kokemukseni on, että meditaatio on erinomainen henkilökohtaisen kasvun, itsetuntemuksen ja luovuuden työväline - mutta ei sillä sotia poisteta!). Tunnelma oli absurdi, mutta sehän kuului asiaan.

Luennon loputtua Lynch jakoi nimikirjoituksia, ja pakkohan siihen jonoon oli tunkea mukaan. Pääsin antamaan Davidille lahjan, kättelemään - ja mikä tärkeintä, toimittamaan sen viestin jota olen yrittänyt viedä perille unissani viime keväästä asti. Myöhemmin suman vähän purkauduttua pääsin vielä yhteiskuvaankin. Ja koska tämä nyt vain oli niin kertakaikkisen ainutlaatuisen mielettömän hieno tapaus, julkaisen ensimmäisen kerran tämän blogin historiassa kuvan, jossa kasvoni näkyvät kokonaan. Olkoon se nyt esillä ainakin hetken verran. Valtaisat kiitokset sekä tuntemattomaksi jääneelle kuvaajalle että kameraa lainanneelle ystävälle!

*noin, eiköhän se ole jo nähty*

everything is plastic and everyone's sarcastic

Pitäisi siivota ja lukea, mutta olen jumiutunut kuuntelemaan Regina Spektorin Begin To Hope -albumia. Miksei kukaan ole koskaan kertonut minulle tästä artistista? Tämähän on ihan minun musiikkiani! Alakuloista mutta leikkisää, letkeää mutta särmikästä - omapäistä ja luovaa. Miten hienoa löytää tällaista yhtäkkiä! Youtubesta löytyy videoita, katsokaa, kuunnelkaa!

Tämä syksy on monessa suhteessa takkuinen, mutta musiikillisesti sentään avara ja antoisa. Radioheadin uusi In Rainbows -levy on juuri niin radioheadmaisen hieno kuin sopii odottaakin, PJ Harveyn White Chalk kuulostaa myös herkulliselta, INLAND EMPIRE -soundtrack julkaistiin vihdoin, Twin Peaksin kakkoskauden soundtrack tulee ulos ensi viikolla. Kentin uutta levyä en ole vielä saanut käsiini, mutta aion hankkia sen pian.

Eikä kaiken tarvitse olla uutta ollakseen ennenkuulematonta - olen tehnyt valtavan hienoja musiikkilöytöjä Last.fm:n avulla. On niin paljon artisteja ja bändejä joista minulla ei ole ollut aavistustakaan! Toisaalta olen päässyt aikamatkailemaan niihin vuosiin kun punk oli kaikki mitä tarvittiin, tai kun drum'n bass liikutti lanteita, tai kun ainoastaan räyhäävä rock tuntui vievän tuskastuttavan hitaita päiviä eteenpäin. Olen saanut hetkessä takaisin kaikki ne erilaisin tunne- ja muistokerrostumin ladatut pariminuuttiset, jotka tähän saakka ovat maanneet jollakin unohtuneella ullakolla puhkikuluneiden c-kasettien kätköissä ja joita en ole edes muistanut kaivata. (Tätä kirjoittaessani oivalsin vihdoin, mitä symboliikkaa sisältyi siihen, että löysin muutama päivä sitten pyörävarastosta lempikaulakoruni, jonka en edes tiennyt kadonneen. Kaikki on yhteydessä kaikkeen, ja etenkin kadottamiseen ja löytämiseen kytkeytyy kerralla useampia tasoja, aina.)

Music is your only friend until the end. Voi olla, että herra Morrison oli oikeassa. En halua puhua ystävyydestä tänään, totean vain että se on edelleenkin liian vaikea laji minulle. Olen kulmikas ja kömpelö myös ihmissuhdeasioissa, enkä ehkä koskaan muutu tämän sileämmäksi. Hyvin harva kestää raapaisujani, eikä kukaan ole lähellä kauan. Onneksi musiikki pysyy vaikka kaikki muu liukuisi kauemmas. Sille ei tarvitse selittää mitään. Se ei kyllästy seuraani.

Ja sitten loppukevennys.

pirstaleita

Syksy on syksy on syksy. Elän hetkestä seuraavaan, heittäydyn pienin haparruksin eteenpäin, päivät ovat liukkaita liaaneja. Elämässä on paljon ihanaa - ehkei nyt hurmiollista, mutta hervottoman hauskaa. Nauran monta kertaa päivässä. Kirkasvalolampun sijainti on tiedostettu, pian se on kaivettava esiin. Juon vitamiinijuomia aamuisin. Vielä voi pyöräillä töihin.

Toisinaan päivät ovat liejua. Syystä tai toisesta kaikilla tuntuu olevan vaikeaa tänä syksynä. Ongelmat ja vastoinkäymiset kasautuvat kiviksi taskuihin, jalka juuttuu mutaan, katseet ja lauseet kitkeröityvät, pölyä menee silmiin. Uni ei ole lepoa vaan toimintaa, aamut liian pitkiä ja tahmeita. On arvaamattoman helppo suuttua ja suututtaa kun on väsynyt ja neuvoton - kun ei jaksa varoa kenenkään kipupisteitä eikä ottaa osumia omiinsa, ja suupielistä valuu myrkkyä vaikka kuinka yrittäisi nipistää huuliaan yhteen. Silloin on parempi vetäytyä ja jäädä odottamaan että ilma kevenee. En haluaisi pahoittaa mieliä, en edes omaani.

***

Hengaan Facebookissa lähes yötä päivää. Meni kuukauden verran ennen kuin ymmärsin, mikä siinä on niin hienoa. Nyt olen koukussa! Olen onnistunut kaivamaan esiin ison kasan vanhoja ystäviä ja saamaan jopa uusiakin. On omalla tavallaan outoa nähdä mitä ihmisistä on tullut näiden väliin kasvaneiden vuosien aikana, ja livetapaamiset ne vasta hassuja ovatkin - tekee mieli sanoa: Muistutat erästä, jonka kerran tunsin..

Vaan enhän itsekään enää ole sama kuin silloin. Onneksi. En tarkoita, että olisin jotenkin parempi tai viisaampi tai edes onnellisempi kuin viisi tai kymmenen vuotta sitten, mutta eletty on sentään. Itsetuntemusta on ainakin enemmän kuin kaksikymppisenä. Tiedän jo mihin minusta ei ainakaan ole, ja vaikka virhearviointeja ja silmien tahallista ummistamista omilta heikkouksilta ei aina voikaan välttää, väittäisin silti eteneväni ainakin aavistuksen verran entistä mutkattomammin. Ja omin jaloin, vaikka horjuenkin.

***

Näin viime yönä selväunen, jossa katsoin peiliin. Uni ei juurikaan ollut hallittavissani, mutta pystyin päättämään kenet näen peilissä. Ensin olin vanha mies, kutistunut ja kuivakka, hampaaton kalju ukko. Sitten katselin, miten kasvoni jakautuivat kahdeksi. Toiset kasvot venyivät, valo läpäisi ne, ja ajattelin että siinä nyt sielu irtautuu ruumiista. Lopulta muistin joskus aiemmin uneksineeni, että näen pimeässä peilissä Twin Peaksin BOBin, ja ajattelin että haluaisin nähdä hänet taas. Ja niin näinkin. BOB oli peilissäni ja tuijotti minua, minä tuijotin takaisin. En pelännyt, ojensin vain käteni ja yritin työntää sen peiliin sisään. Se ei onnistunut, kaikki kävi sekavaksi, peilikuva katosi ja muuttui pyörteeksi pölyisen, himmeän lasin alla.

***

Olen kirjoittanut tätä viikon, ehkä kaksikin. Siksi repaleisuus. Parempaan en nyt veny.

epäoloa

Elän hiljaista elämää. En ole edelleenkään päässyt salille - flunssan jälkioireet ovat jatkuneet pari viikkoa ja kaikki energisyys on mennyttä. Olen tehnyt pesän olohuoneen sohvaan (nukkunutkin siinä muutaman yön - se on mukavampi kuin sänky ja jykevine käsinojineen turvallinen kuin karhun syli), syönyt väärin ja epäsäännöllisesti ja maannut sikiöasennossa viltin alla tuijottamassa Six Feet Underia. Fisherin perhe tuntuu tällä hetkellä paljon läheisemmältä ja kiinnostavammalta kuin oma lähipiirini. Itken varmaan viikon kun saan sarjan katsottua loppuun.

Oikea elämä ei tunnu oikein miltään. Ei tapahdu. Ja kun joskus tapahtuu, sekin on liikaa. En jaksa kohdata oikeita ihmisiä oikeine omituisuuksineen, viritellä keskusteluja, rakennella jännitettä, olla hauska ja hyvää seuraa. Välttelen suurinta osaa ihmisistä koska minulla ei ole mitään annettavaa. Ehkä onkin parempi kaivautua piiloon talveksi, ehkä on hyvä ettei kukaan ole liian lähellä - tilanteilla on tapana kärjistyä kun pimeää on jatkunut tarpeeksi pitkään.

Toisaalta kaipaan nimenomaan jatkuvaa kuhinaa, ihmisiä jotka tulevat ja menevät ja tekevät ja järjestävät ja saavat innostumaan ja mukaan. Haluan olla keskellä kaikkea! Tässä maailman kolkassa vuosi on vankila, jossa lyhyt kesä ei ole juuri sen suurempi helpotus kuin päivittäinen tunnin ulkoiluaika metalliverkkoaitauksessa - ja sen lopun ajan viettäisin paljon mieluummin vankitovereideni vinksahtaneen hersyvässä seurassa kuin yksin kotilähiöni eristyssellissä. Jos olisin rikas, ostaisin itselleni valtavan talon johon kaikki ystäväni voisivat muuttaa asumaan! Kymmeniä kodikkaita asuntoja, viihtyisä sisäpiha, kivijalassa korttelibaari ja lähikauppa, yhteisöllistä toimintaa ja omaa tilaa samassa paketissa - tämä on ollut haaveenani jo vuosia. Mutta tällaiset haaveet eivät toteudu.

Toteutuisipa edes talviuni. Seitsemän kuukautta katkeamatonta horrosta. Tai talviturkki. Kahden viikon loma auringossa. Yksi aurinkoinen päivä viikossa. Yksi hyvä viikko kuukaudessa. Yksi syli jonka suojiin ryömiä, yksi iho jonka alle piiloutua.

Ehkä vain päällystän sohvani karhunharmaalla tekoturkiksella ja hengitän kuin nukkuisin. Hitaasti..

toipilaisuus

Olen suunnitellut päivittäväni jo ties kuinka kauan, mutta en ole keksinyt miten aloittaa. Ja kas, ongelma ratkesi! Näin vaikeaa se oli!

On ollut hienoja päiviä ja huonoja päiviä, ja päiviä jotka ovat olleet vähän kumpaakin. Olen edelleen ollut pakahduksissani syksystä, on niin nautinnollista pukeutua aamulla lämpimästi ja ajella töihin uudella punaisella polkupyörällä (kyllä! nyt minulla on uusi pyörä!). Salilla kävin viime viikolla neljästi ja löysin jopa uneliaat ojentajalihakset olkavarsieni kätköistä, vaikka luulin hukanneeni ne iäksi - sunnuntain intensiivitreeni pullautti ne yllättäen takaisin oikeille paikoilleen. Tästä on hyvä jatkaa!

Perjantaina olin katsomassa ilotulituksia punaviinihumalaisena, ilta jatkui baarissa siiderin ääressä ja huipentui vieraspatjalla nautittuun kännipizza-ateriaan Espoossa. Aamuinen krapula veti heikoksi, ja jouduin taas kerran toteamaan ettei punaviiniä kannata nauttia niin monta lasillista että ylimääräiset pyrkivät takaisin ulos. Loput viikonvaihteesta vietin kiltisti kotisohvalla (jos ei sitä ojentajarääkkiä salilla lasketa). Idyllisen ihana syksyinen kotiviikonloppu: teetä, tv-sarjoja, kiinalaista ruokaa, kynttilänvaloa.. ja flunssa. Tietysti. Pää meni hetkessä tukkoon ja yö jäi kiduttavan vähäuniseksi.

Maanantain vielä sinnittelin toimistolla vaikka olo paheni koko ajan; tiistaiksi ja keskiviikoksi pyysin ja sain mahdollisuuden tehdä töitä etänä. Olisin varmaan saanut muutaman sairauslomapäivänkin jos olisin jaksanut lähteä terveyskeskukseen kalpeiden mummojen sekaan jonottamaan, mutta laskeskelin pääseväni vähemmällä kun otin pari kevyempää työtehtävää kotiin mukaan. Olisi ne pitänyt hoitaa tällä viikolla joka tapauksessa, ja letkeämminhän työskentely sujuu pehmeässä flunssalääkepöhnässä sohvan uumenista käsin kuin piukeassa kiirepaniikissa deadlinen kiristyessä kaulan ympärillä.

Nyt olo on jo melko mainio yskää lukuun ottamatta (myös ääni on asteen verran matalampi kuin tavallisesti, kuulostan ihan Muumimammalta). Töissäkin olin, tosin huomattava osa työajasta hupsahti Facebookin säätämiseen (kiitos nyt sitten tästäkin addiktiosta, arvon toverit!). Lääkitsen itseäni mustaherukkamehulla ja toivon että huomenna olisin jo tarpeeksi terve urheilemaan - neljän päivän liikunnattomuus tuntuu korvien välissä. Ärtyilen suotta ja mulkoilen, maailma nojailee tänään jotenkin liian huolettomasti olemistani vasten.

Huomenna siis toivottavasti luvassa tervehenkistä hikoilua ja kenties sen seurauksena nippu kauniisti jäsentyneitä, syvävenyteltyjä ja sulavaliikkeisiä ajatuksia!

elossa

Syksy on ihana! Aamulla on ihan oikeasti kylmä, kiedon ylleni huivia ja takkia, pyöräily ilman käsineitä ei tule enää kuuloonkaan, ilma on rapeaa ja raikasta. Olen kahdessa päivässä tehnyt kuukauden työt, ja sama virkistävä energisyys on jatkunut työajan ulkopuolellakin vaikka öisin nukun yhtä vähän kuin ennenkin. Hetken mielijohteesta pakkasin tarvittavat varusteet mukaani maanantaina ja kävin töiden päätyttyä uusimassa salijäsenyyteni. Tuntui hyvältä palata takaisin vanhalle vakisalille - yritin kaksi vuotta turhaan kotiutua erääseen kolkkoon liikuntakeskukseen, jossa kyllä oli monipuolista tarjontaa mutta tunnelmaa ei ollenkaan. Sitä paitsi, mihin tarvitsisinkaan kaikkia niitä jumppatyttöjen ja sählypoikien hyppelytunteja, kun oikeasti tykkään puurtaa omaan tahtiini punttiosastolla.

Taukoa on ollut, ja sen huomaa. Joka paikkaan sattuu, paitsi selkään. Tavoite on siis saavutettu, sillä selkäkivut minut liikkumaan ajoivatkin. Puukko on poissa!

Piti kirjoittaa jotain oikeasti erityistä, mutta en muista mitä se oli. Menen nukkumaan. Palaan asiaan.

valoja

Tänään hamittaa ettei työhuoneessani ole ikkunaa. Ulkona on rytissyt ihan kunnolla, kadut lainehtivat, kävin äsken työkaverin huoneessa katselemassa kuinka salamat löivät järvelle. Upeaa.

Olen sisustanut kotona hullun lailla, ja varsinkin makuuhuoneeseeni olen ihan rakastunut nyt, se on ihana. Siellä on pimeää ja synkkää ja salaperäistä, värimaailma on musta-violetti-kulta; ripaus kaukoitää, hyppysellinen gotiikkaa, tummaksi lakattua puuta ja paljon kynttilöitä. Ja lipasto! Vihdoinkin minulla on lipasto! Huusin sen tyypillisen spontaanisti huuto.netistä viime viikolla ja ehdin melkein stressata itseni tolaltani kun tajusin ettei normaalisti suosimani kuljetusmuoto ("äiti, voisko joku teiltä hakea mulle ton hyllyn/kaapin/pesukoneen/muuttokuorman..") ollutkaan käytettävissä juuri tällä kertaa rengasrikon vuoksi. Onneksi kuitenkin sain ritarillista apua toiselta taholta, neito pelastettiin pulasta ja valtakunnassa on nyt siis lipasto. Kiitokset ja tsiljoona pusua herrasmiehelle!

Elämä on tasaantunut viime viikkoina; vedän henkeä ennen syksyyn sukeltamista. Yritän järjestää hauskuuksia syksyksi ja talveksi, lyhtyjä pimeyteen. Että jaksaisin rämpiä kaamoksen läpi pahemmitta mustelmitta. Viime talvena kaikki meni hyvin aina vuodenvaihteeseen asti: oli illanistujaisia, juhlia, konsertteja, joulunviettoa, paljon hauskaa. Sitten tuli tammikuu, vetinen ja harmaa: vaikka verhot veti ikkunan eteen, se harmaus oli silti kaikkialla. Itkin kaksi viikkoa, vaikka ei ollut mitään syytä olla surullinen!

Paras keino selviytyä pimeimmän ajan yli olisi pois Suomesta lähteminen, mutta siihen ei ole mahdollisuutta tänäkään vuonna. Panostan siis enimmäkseen kotiin; valaisimiin, oleiluun ja kääriytymiseen, mutta myös satunnaisiin pieniin riemuihin kotioven ulkopuolella. Vielä tässä vaiheessa kalenteri on vapaa-ajan osalta autiomaata, mutta kyllä sinne hämärään varmaan pian muutama tuikku syttyy.

Ukkonen matkusti eteenpäin mutta jätti jälkeensä paineen tunnun. Tänään on turhan työn ja erheellisten napinpainallusten päivä. Voisin helposti nukahtaa..

kumikananpää

Oi hienoutta! Niin ankea paikka kuin Jokela onkin, kannatti siellä silti käydä edes näin kerran tällä vuosituhannella. Saavuimme juuri parahiksi paikalle kun Sydän, sydän aloitteli soitantaansa. Kuvia en viitsinyt ottaa enempää kuin ihan muutaman siinä keikan alkuvaiheessa; sitten käärin kameran takaisin punaiseen suojapussiinsa, sulloin sen laukkuuni (joka oli hyvässä turvassa aidan toisella puolella) ja liityin iloisesti tanssahtelevan yleisön joukkoon. Tunnelma oli vallaton! Käsiä ilmassa! Tukka heilui!

Omista ykkössuosikeistani kuultiin ainakin Käki ja Jänis ja Kukko.. ja tietysti monta muuta. Pappa sanoi, että.. jäi valitettavasti väliin tällä kertaa. Ehkäpä se kuullaan syyskuussa Virgin Oilissa. Varasin liputkin jo! (Sydärit myös torstaina On The Rocksissa, menkääpä sinne jos suinkin pääsette - minä en valitettavasti pääse.)

Loppuilta sujuikin iloisessa humalassa, junailimme seurueeni kanssa Helsinkiin ja juopottelimme antaumuksella. Päädyin yöksi toisaalle, aamulla torkuin päänsärkyisenä ja valkosipulin maku suussani nähden tolkuttoman absurdeja unia. Niihin sisältyi mm. hammasharjoja linnunpesässä, sähkötolppaan naulattu kumikana, huovutettuun jänispukuun pukeutunut lapsi, anime-hahmoja ja liian painavia sukupuolielimiä. Aivan mahtavaa! (Outoja unia näin myös lauantaiaamuna kuohuviinikännin jälkeen. Onnistuin sammumaan sohvalle aamuyöstä! Siitä ei sitten puhuta!)

Kun joskus myöhään iltapäivällä selviydyin takaisin kaupunkiin, oli tietenkin saatava pizzaa ja jääkylmää Pepsiä, ja pari DVD:tä asematunnelin TopTenistä. Jotenkin suoriuduin kotiinkin, enkä edes nukahtanut junaan. Huomenna töihin. Ihana viikonloppu! Kiitos kaikille siihen osallistuneille!

keskellä

Ihanat, pimeät, lämpimät, upottavat elokuun yöt! Istun parvekkeella kynttilänvalossa pienessä kuohuviinihiprakassa ja kuuntelen Radioheadia. Jätin ihan tarkoituksella järjestämättä itselleni mitään menoja, olen niin kovasti odottanut tällaista omalle rauhalle pyhitettyä iltaa. Kukaan ei kaipaa, mitään ei täydy, mikään ei suuremmin huoleta. On hyvä olla näin, kiireettä, stressaamatta aamuherätyksestä, tarvitsematta miettiä kommunikaation kiemuroita. En voi ymmärtää itseäni väärin, en ainakaan tänään.

Toistan ehkä itseäni, mutta se sallittakoon: tämä on ollut hieno kesä. Edellistäkin hienompi. Sateista huolimatta. Alkukesän hämmentynyt, varovainen riemu vaihtui ensin keskikesän riehakkuuteen, sitten loppukesän täyteläiseen seesteisyyteen. Tämä aika vuodesta on suosikkini, valo päivisin niin rehevää, ilmassa muutoksen tuoksu; illat hikisyydessään kuin kiihkeitä syleilyjä. Ja yöt.. näihin öihin voisi kietoutua lopullisesti. Jos joskus yö on ihoa, niin elokuussa juuri.

Olen onnellinen tänään. Oikeastaan todella onnellinen. Jokin aika sitten elämässä oli liikaa täytymistä, epämääräistä pakkoa, itse aiheutettua toki, ja siksi kai tavallistakin jäytävämpää. Tällä hetkellä suurin osa kaikesta siitä rajautuu selkeämmin. Tavallinen työrutiini on tervetullut muutos entiseen. Ei tarvitse eikä edes kannata ottaa velvollisuuksia mukaan toimistosta; kahdeksan tuntia päivässä riittää niiden setvimiseen hyvin. Viimeksi kulunut vuosi oli toisenlainen, kaikki irtonaiset asiat ja tekemättömät tehtävät roikkuivat mukana koko ajan, enkä saanut niistä otetta kun en osannut aloittaa. Tai jos aloitinkin, lopettamisen kanssa tuli ongelmia, ja sitten väsyin. Nyt on toisin, helpompaa monella tavalla.

Sataa, mutta se ei haittaa. Viihdyn. Koti on pitkästä aikaa rakas, olen järjestellyt sitä uusiksi, siitä aina tietää että syksyyn ei ole enää pitkä aika: en halua täältä minnekään.

tänään

Näin aivan ihanaa unta viime yönä! Rakkausunta! Suussa maistuu sokeri vieläkin!

Unessa olin menossa johonkin vanhaan taloon sisäpihan kautta. Rappukäytävässä vastaan käveli punaisissa haalareissa muutama remonttimies, joista yksi törmäsi minuun. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä, vaikka ensin vähän närkästyin kun luulin hänen olevan juovuksissa. Tapasimme hetken kuluttua uudestaan ulkona. Vietimme koko illan yhdessä, ja hänen läsnäolonsa sai minusta esiin uusia puolia. Hän opetti minut taikomaan! Tai ei oikeastaan edes opettanut, vaan sai minut uskomaan että osaan, ja niin osasinkin.

Osoitin sormellani pihalle luomaani uima-allasta, jossa oli lokkeja ja ankkoja (ne lentelivät ylös alas ja suihkuttivat vettä nokastaan), ja pyyhkäisin lokit pois. Tilalle loin flamingoja ja palmuja. Uima-allasjuhlissa tulee myös olla grilli ja drinkkibaari, joten loin nekin. Juhlissa oli paljon pirteisiin ranta-asuihin pukeutuneita ihmisiä, jotka grillasivat ananasta ja pihvejä ja joivat iloisenvärisiä juomia kauniista laseista. Minä ja Rakkaus istuimme lähekkäin ja myhäilimme. Hänellä oli maailman kauneimmat silmät: viisaat, kirkkaat, syvät ja turkoosit kuin meri. Välillämme roikkui sanaton ymmärrys kuin näkymätön riippusilta. Minusta tuntui kuin olisin tuntenut hänet aina.

Myöhemmin illalla olimme yökerhossa, joka oli samalla vene. Tapasimme vanhoja ystäviäni. Eräs heistä oli raskaana ja piilotteli kasvavaa mahaansa ison mustan villapaidan alle. Minä ja Rakkaus istuimme iltaa heidän kanssaan kannella, ja kaikkien mielestä me olimme ihastuttava pari. Ilta-aurinko valaisi hänen kasvonsa pehmeästi. Oli lämmin.

Heräsin kahdesti ukkosen raivotessa jossain ylläni. Salamat valaisivat huoneen paksuista verhoista huolimatta. Olisin halunnut katsoa koko näytöksen, mutta en tohtinut nousta sängystä, pelkäsin etten enää saisi unta.

Aamulla ilma oli vähän kevyempää kuin eilen.

eikä vielä ole edes ilta

On syksy, ainakin virka-aikaan. Sähköpostiin on tänään tipahdellut viestejä enemmän kuin koko heinäkuussa yhteensä (mikä ei toki ole paljon siltikään) ja ihan oikeita töitäkin on siis täytynyt tehdä. Eilinen palaveri kesti kuusi ja puoli tuntia. Tulen töistä kotiin nääntyneenä, sisäkköni ei vieläkään ole siivonnut, rojahdan istumaan ja nuokun iltaan asti miettien että pitäisi pestä, pitäisi pyykätä, pitäisi järjestää. Ja päivä on ohi. Ja herätyskello soi.

Selittelen näin siis sitä, miksen enää päivitä blogia yhtä kiivaaseen tahtiin kuin aiemmin kesällä, kun työpäivinä ei oikein ollut muuta tekemistä kuin klikkailla itseään virtuaaliavaruudessa minuutti minuutilta eteenpäin. Olen yhtäkkiä väsähtänyt. Kesä on ollut ihanan kepeä, mutta myös uuvuttava tavallaan. On tapahtunut niin paljon. Olen tavannut ihmisiä, ja osa heistä on heilauttanut maailmaani niin etten tiedä mitä ajatella. Olen löytänyt paljon uusia hyviä asioita, kuunnellut ääniä ja sanoja (ja etenkin taukoja äänten ja sanojen välissä), nähnyt unia sekä valveilla että nukkuessani, hymyillyt ja nauranut ja rakastanut lähes joka hetkeä, rakastanut läkähtymiseen asti! On vaikeaa hengittää tasaisesti kun yhdessä kesässä pitää elää koko vuoden elämä.

Älkää puhuko talvesta. Kyllä minä tiedän että se on lähellä - ei se koskaan kovin kauas mene. Mutta minun kesäni jatkuu vielä, se jatkuu niin kauan kuin valoa riittää.

Nähdään Ankkarockissa, anteeksi jo etukäteen jos pompin varpaillanne NIN:n keikalla!

mukiinmenevä päivä

Kävin Tukholmassa ostamassa kaksi vihreää mukia. Tänään väsyttää, ajatukset tömähtelevät mielen pohjaan kuin petanque-kuulat pehmeään hiekkaan. Nukun hyvin vain kotona, ja vaikka matkustaminen on lempiasioitani, se uuvuttaa kuitenkin. Ihan kuin olisi krapula, vaikka ei ole. Meri oli kaunis iltaisin, katselin sen tempoilua ikkunan takana ja ajattelin syviä ajatuksia (en syvällisiä, mutta pohjattomia).

Lähetin sähköpostia Eero Riikoselle, Minkkiset minussa -kirjan kirjoittajalle, ja sain vastauksenkin jo. Palaan tähän aiheeseen vielä luettuani kirjan uudelleen, en voi olla palaamatta, olen vieläkin aivan äimistynyt minkkisyyden ulottuvuuksista. Mutta tänään on olo päässä niin kumisevan ontto, että taidan vetäytyä tuliaiskarkkien ja Monty Pythonin lentävän sirkuksen pariin loppuillaksi.

Vihreät mukit ovat kauniita, haalean oliivin sävyisiä, ja parasta on se että niihin mahtuu puoli litraa kahvia kerralla.

outouden oppitunti

Uskoin ennen sattumaan. Nyttemmin kyynisyyteni on muuttunut uteliaisuudeksi. Tänä vuonna on tapahtunut asioita joiden selittämiseksi sattuma olisi liian helppo ja mielenkiinnoton vastaus. Kaikkea en edes muista, mutta kerron pari esimerkkiä.

Nukkekoti

Ryhdyin keväällä kunnostamaan viime kesänä tuttavalta saamaani vanhaa Lundby-nukkekotia. Oli visio, jota varten piti tehdä täysremontti, ja totesin sen onnistuvan helpoimmin siten että irrotan seinät ja katot toisistaan, maalaan ja tapetoin ne ja liimaan takaisin yhteen. Kaikki sujui hienosti, kunnes kömpelyyksissäni hajotin yhden ulkoseinistä: naps vain, se katkesi keskeltä kahteen osaan. Pilalla, ajattelin. Se siitä?

Seuraavana päivänä menin viemään roskia. Yleensä heitän roskapussin samaan laatikkoon, siihen ensimmäiseen oikealla, jonka suuntaan oikea käteni luonnollisesti helpoimmin ojentuu. Tällä kertaa valitsin kuitenkin syystä tai toisesta eri laatikon, toisen vasemmalla. Se oli melkein tyhjä. Pohjalla oli ainoastaan yksinäinen Lundby-nukkekoti, täsmälleen samanlainen kuin omani. Nieleskelin hetken ja poimin talon mukaani. En ole vielä uskaltanut jatkaa projektia.

BOB

Huhtikuussa David Lynchin INLAND EMPIRE tuli ensi-iltaan myös Suomessa. Kävin katsomassa sen ensimmäisessä mahdollisessa päivänäytöksessä. Elokuvan jälkeen matkustin junalla kotilähiööni ja kävin kaupassa ihan arkisesti ja tavallisesti, mitä nyt hieman leijuin lynchiläisen surrealismin tunnelmissa. Ohitseni käveli kolmihenkinen perhe: isä, äiti ja pieni poika, ehkä kolme-neljävuotias. Olin pudottaa silmäni, kun näin printin pojan takin selässä. Siinä luki valtavin, keltaisin kirjaimin: GREAT WORK, BOB!

Todennäköisesti kyseessä oli ihan tavallinen Puuha-Pete-takki, mutta selässä ei ollut kuvaa mistään hahmosta, pelkkä teksti vain. Jatkoin matkaani kuohuen. Mainittakoon vielä muutama yksityiskohta:

1. Oli perjantai 13. päivä.
2. Olin edellisellä viikolla palannut Pariisista, jossa kävin katsomassa Lynchin taidenäyttelyn. Uudemmissa maalauksissa seikkailee Bob-niminen pikkupoika. Taulujen maailmat eivät ole mitään suloisia satumetsiä, kuten arvata saattaa.
3. Twin Peaksinhan tiedätte tietenkin.

Espoo

Vielä kolmisen viikkoa sitten en tuntenut ainuttakaan espoolaista. Sitten tutustuin yhteen. Myös eräs ystäväni muutti Espooseen samoihin aikoihin. Ei ole suurtakaan todennäköisyyttä, että nämä kaksi asuisivat samassa talossa, eihän? Samassa kerroksessa ja asunnossa vieläpä, vaikkakin viereisissä rapuissa.

Etiäiset ja samanaikaisuudet

Joka päivä tapahtuu jotain outoa. Useimmiten sellaista, että ajattelen jotakuta ohimennen ja samassa häneltä tulee tekstiviesti tai puhelu. Tai saattaa olla, että olen nähnyt unta tietystä ihmisestä, ja tapaan hänet seuraavana päivänä odottamatta (muitakin enteitä unissa on monesti). Joskus tiedän, mikä kappale soi radiossa tai soittolistallani seuraavaksi, vaikka shuffle-toiminnon ja 6000 tiedoston yhdistelmän ei luulisi jättävän juurikaan sijaa ennustettavuudelle.

Pari päivää sitten lisäsin blogiini tuon Who links to me -linkin, ja muistelin koodia liittäessäni, että jonkun toisen blogissa se oli joskus otsikolla mistäs tiesit tänne tulla? Ja silloin, täsmälleen samalla hetkellä, joku alkoi laulaa televisiossa: Tuu tuu tupakkirulla, mistäs tiesit tänne tulla..

Tällaista tapahtuu jatkuvasti - sitä useammin, mitä enemmän siihen kiinnittää huomiota. Ihan niin kuin unet: mitä enemmän niitä jaksaa tutkia ja merkitä muistiin, sitä selkeämpiä, yksityiskohtaisempia ja monimutkaisempia niistä tulee. Uni tai universumi, samat lait pätevät kaikkialla. Joskus tämä kaikki on hyvin hämmentävää, mutta aina lohdullista ja kaunista. Seuraava tarina on tosi, ja yhä varmaan jonkun mielestä silkkaa sattumaa. Tulkinta riippuu siitä, onko sielultaan runollinen vai tieteellinen - haluaako punoa säikeet yhteen vai riipiä ne irti toisistaan, nauttia vai älyllistää. (Eräissä yhdistyvät molemmat halut, silloin tulkinta on persoonallisimmillaan, siinä on arvaamatonta dynaamisuutta.)

Minkkiset

Neiti minkkinen syntyi äkkiarvaamatta kolme vuotta sitten, talvella 2004. Tai ei syntynyt, ilmiöityi. En keksinyt häntä, hän vain pulpahti maailmaani erään tekstiviestikeskustelun tuloksena. Siitä alkaen hän on kulkenut mukanani. Toisinaan hän on läsnä, jopa sisällä minussa; joskus hän häviää omille teilleen pitkiksi ajoiksi. Hän on juuriltaan eräänlainen Lilith-hahmo, mutta ei ihan niin kostonhimoinen. Hän on anarkistinen ja kujeileva, välitön ja voimakas, hänessä ei ole mitään turhaa vaikka hän ajoittain rönsyilee ja pulppuileekin vallattomasti.

Neiti minkkinen liikuskeli alkuun maalaustelineen tuntumassa ja tallentui eräisiin tauluihinkin. Pikkuhiljaa hän laajensi reviiriään, liikkui tajunnan ja tiedostamattoman välillä, ilmestyi unissa peileihin ja tiesi aina minne mennä. Hän pani minut kirjoittamaan tätä blogia. En ollut koskaan aiemmin kirjoittanut näin. Hän on näiden vuosien aikana työntänyt rajojani etäämmälle, pidemmälle, rajattomiin. En usko että olisin puoliksikaan näin minä ilman häntä.

Luulin aina, että neiti minkkinen on ainoa laatuaan, sukua korkeintaan myyttisille esiäideilleen. Välillä jopa kuvittelin keksineeni hänet. Hah! Universumi muljahti eilen, ja nyt vain tuijotan ja nauran.

Toissayönä sain unessa tekstiviestin ihmiseltä, jonka kanssa keskustelin silloinkin kun neiti minkkinen sujahti elämääni. Unessani hän halusi nähdä minut heti, koska hänellä oli minulle tärkeää asiaa. Uni jatkui sitten toiseen suuntaan, mutta mainitsen tämän viestin yhtenä esimerkkinä etiäisistäni - eilen illalla häneltä tosiaan tuli viesti, jossa luki: "Mulla on sulle lahja."

Tapasimme myöhemmin illalla, ja sain lahjani. Se oli tämä kirja. Menin aika lailla sanattomaksi. Tänään olen lukenut kirjaa, se ei ole kovin pitkä, joten sain sen ruokatunnilla loppuun. Minkkisyyden olemus tiivistyy kirjassa mitä kirkkaimmin: voisin hyvin kuvitella itse kirjoittaneeni sen. Sitaatteja ehkä myöhemmin, kunhan toivun järkytyksestäni. On varmaankin pakko ottaa yhteyttä kirjailijaan.

Loppuun vielä pari numeroihin ja asuntoihin liittyvää huomiota:

- Tämän vuoden kummallisimpia, tapahtumakylläisimpiä ja avartavimpia kuukausia ovat olleet huhtikuu (4) ja heinäkuu (7). INLAND EMPIRE:n nähneet muistavat ehkä, mitä huoneistossa numero 47 tapahtui.

- Minkkiset minussa -kirjassa on 64 sivua. Aiemmin mainitun espoolaistalon huoneiston numero 64 ovessa lukee Minkkinen.

Outous on kaunista.

vaje

Loppukesän yöt ovat puristavia. Lapsi herää huutamaan, joka yö, lopulta huudamme molemmat. Unet - painajaisia ja menetystä - jäävät muutamaan tuntiin, aamulla herään ruosteinen puukko selässäni, siltä ainakin tuntuu. Katse ei tarkennu, valkoinen seinä edessäni on pelkkää vellovaa massaa, se tunkeutuu silmiin ja tukkii jo ennestään ahtaan pään. Puukko selässä vaikeuttaa keskittymistä, yritän pyydystää riviltä karkaavia kirjaimia ja ymmärtää edes osan siitä mitä luen.

Päivän ilonaiheita ovat ystävän hyvät uutiset ja lapsenvahdilta tullut tekstiviesti - uudet levyni odottavat kotona. Voisin ehkä iloita siitäkin, että on jo lounasaika! Olen niin väsynyt, että tunnit humahtavat tajunnan läpi tuosta vain. Onneksi tänään ei tarvitse suorittaa.

ei vielä

Lähestyvän syksyn ensimmäisiä merkkejä:

Huvittaa kokata jotain mausteista. Tandoorikanaa ja currya. Kokkaaminen on hauskaa. Kotona on mukavaa. Illalla keittiössä tarvitaan valoja, ja sytytän ne kaikki. Sataa vettä. Tanssin ympäri asuntoa paistinlasta kädessä Absoluuttista nollapistettä kuunnellen. Päätän alkaa panostaa kodin siisteyteen lähiaikoina ja ehkä vähän siirrellä huonekalujakin. Lapsi levittää viltin olohuoneen lattialle ja leikkii olevansa piknikillä. Sängystä tulee siten uima-allas, jonka kuohuvissa peittoaalloissa voi polskia vaikka vaatteet päällä. Tyynyistä rakennetaan hyppytorni! Puhutaan kesästä kuin muistosta. Mietin, että pitäisi ostaa kynttilöitä. Tekee mieli neuloa pitsiä.

Aamulla käsivarsia ja sääriä paleltaa, kun pyöräilen töihin. Tulee sellainen tunne, että pitää ostaa farkut. Ruokatunnilla koettelen psyyken ja fysiikan rajoja sovituskopin ahtaudessa ja muistan taas, miksi pukeudun melkein aina hameisiin. Minulla on lantio, hitto vieköön, ja olen siihen vieläpä varsin tyytyväinen! Jätän farkut hyllyyn. Päätän ostaa niiden sijaan uuden syyshameen. Syyshameen? Nythän on vielä heinäkuu!

Lapsestani tuli hiljattain isoveli. Perin kätevää: hän saa sisaruksia noin vain, ilman että minun tarvitsee kärsiä synnytystuskia! Vauva on kuulemma suloinen, toivottavasti näen kuvia pian. Pidän vauvoista ihan valtavasti, mutta ainakin tällä hetkellä tuntuu vahvasti siltä, että en enää ryhtyisi itse siihen urakkaan uudelleen. Siksi onkin hienoa, että eksäni otti tämän sisarusasian hoitaakseen! Oma pikkuveljeni syntyi minun ollessani viiden vanha, ja se oli ehdottomasti tärkeimpiä tapahtumia siihenastisessa elämässäni. Melko ylpeältä uudesta asemastaan vaikuttaa tuore isovelikin; olemukseen on tullut uutta varmuutta. Iso poika, minun vauvani, melkein viisivuotias jo.

Aika syöksyy eteenpäin, jarruttelen kevyesti, en luovuta vielä syksylle valtaa. Tylsän työpäivän aikana en mieti kypsyviä omenoita, en kanervikon tuoksua. Mietin siiderinmakuisia suudelmia, vaivihkaa lyhyen helman alle kipuavia lämpimiä käsiä, kesäyön harsomaista hämärää. Ehtii sen syyshameen myöhemminkin..

muovitaskumaanantai

Unet käyvät koko ajan oudommiksi. Viime yönä seikkailin isossa hallissa, jossa oli määrä järjestää messut tai joku vastaava tapahtuma. Siellä oli paljon myyntipöytiä, myös muutamat ystävistäni olivat paikalla myymässä valmistamiaan tai Intiasta tuomiaan vaatteita ja koruja. Vaeltelin messuosastojen välissä ja yritin löytää jotain kiinnostavaa, mutta kaikki oli jotenkin sekavaa. Yhtäkkiä huomasin, että David Lynch oli saapunut tapahtumaan markkinoimaan uusinta elokuvaansa, joka oli jonkinlainen sekoitus Eraserheadin tyylistä mustavalkoista taidefilmiä ja japanilaista kummitustarinaa. Menin heti katsomaan, mitä Lynchin messuosastolta löytyisi ja törmäsin ensimmäiseksi Kyle MacLachlaniin. Esittelin itseni ja kysyin, tarvitsivatko he apua. Kyle pyysi minua auttamaan painavan kahvinkeittimen siirtämisessä. Tartuin keittimeen, ja yhdessä työnsimme sitä pöydällä kymmenisen senttiä eteenpäin.

Seuraavaksi näin itse herra Lynchin istumassa pöydän toisella puolella. Hän näytti aivan hirveältä, naama oli punainen ja pöhöttynyt ja tukka rehotti pitkänä ja siistimättömänä. Asetuin kuitenkin muiden fanien sekaan kättelyjonoon, esittelin itseni ja kerroin olevani Suomesta. Joku hintelä nuorukainen tökki minua selkään terävillä kynsillään ja mulkoili ivallisesti kun käännyn katsomaan häntä. Poistuin paikalta nopeasti, sillä minua ahdisti idolini rähjäinen olemus. Katselin uuden elokuvan traileria kaitafilmiltä. Siinä seikkaili valaita. Ostin postikortin, jossa oli kuvattu kohtaus elokuvasta: kuvassa oli sekaisella vuoteella kaksi pelottavailmeistä japanilaislasta. Sängynpeitto oli tahriintunut vereen.

Lähdin kävelemään ympäri messuhallia. Viereisellä messuosastolla ripustettiin katosta roikkumaan erilaisia kankaita: violettia, mustaa, upeita medaljonkikuvioita. Lopulta koko komeuden ympärille viritettiin valtava, useiden kymmenien neliömetrien kokoinen lampaantalja, joka ei kuitenkaan ollut täyttä villaa vaan osaksi tekokuitua. Jatkoin matkaani ja saavuin suureen eteishalliin, jossa huumaannuin tilan avaruudesta, kävelin takaperin ja tanssahtelin. Tapasin jälleen Kyle MacLachlanin, ja kysyin häneltä: "Was that really David? He didn't look too good, I'm a little worried about him." Kyle nyökkäsi, mutta ei kommentoinut huolestuneisuuttani mitenkään. Menimme samaa matkaa hallin perälle, jossa oli ovi naisten nyrkkeilykerhon pukuhuoneeseen. Kyle meni sisään, mutta minä lähdin takaisin messuhallin puolelle.

Näin jälleen Lynchin, ja tällä kertaa hän näytti voivan hieman paremmin, hörppi tosin tiuhaan tahtiin kirkasta nestettä, josta en tiennyt oliko se vettä vai jotain muuta. Istahdin hänen viereensä juttelemaan. Kerroin, että häntä kaivataan kovasti hänen kotisivuillaan, ja että kaikki lähettävät paljon terveisiä. Hän näytti unohtaneen koko sivuston ja muisti ainoastaan yhden jäsenen nimen. Pyysin että hän kirjoittaisi tervehdyksen postikorttiin, jonka aioin lähettää eräälle toiselle jäsenelle. Hän alkoi kaivaa kameraa paitansa rintataskusta ja pyysi vastapäätä istuvaa miestä ottamaan meistä yhteiskuvan. Ojensin miehelle myös oman kamerani, mutta juuri kun hän oli ottamassa kuvaa, eteemme sipsutteli kaksi nuorta naista kantaen välissään ikkunankarmia tai kehystä. Karjaisin heille: "Would you move over, please! Thank you!" ja tajusin miehen näpänneen kuvan juuri sillä hetkellä kun huusin. Ajattelin, että onpa noloa, tuota kuvaa ei voi koskaan näyttää kellekään.

Olisin halunnut kertoa Lynchille, kuinka paljon pidin hänen Pariisin näyttelystään, mutta hänen naisystävänsä saapui paikalle ja istahti hänen syliinsä, emmekä enää voineet jatkaa puhumista. En muista miten uni jatkui. Heräsin kännykän julmaan piipitykseen kello 6.55. Maanantai.. voisiko enempää väsyttää?

***
Paikallisen Prisman levyvalikoima ei tuottanut tuloksia, joten klikkailin itseni nettikauppaan. Nyt on tilauksessa kaksi levyllistä Sydän, sydäntä; toivottavasti posti kulkee nopeasti. Ei sillä että mitenkään alkaisin kyllästyä Zeitgeistiin, mutta ehkä jotain muutakin voisi välillä kuunnella! (Suosikkibiisikseni Zeitgeistilta on muuten valikoitunut 7 Shades of Black, se kolahtaa jostain syystä hurjasti.)

Oi aivottomuus. Siirryn takaisin eriväristen muovitaskujen pariin.

kivaa, kivaa

On ollut niin paljon kivaa viime aikoina, etten tiedä mistä aloittaisin. Aloitan vaikka siitä, että olin eilen Tavastialla, sillä Tavastiallahan on yleensä kivaa. Varsinkin hyvässä seurassa, ja varsinkin kun illan ohjelmisto vie jalat alta. Olen virallisesti seonnut: Sydän, sydän on jotain aivan sanoinkuvaamattoman mahtavaa. Näin vanhana ja laiskana ja kaiken kokeneena (hahaa) löytää hyvin harvoin mitään mistä innostua, mutta nyt olen todellakin innoissani ja käsi hamuaa jo levykaupan virtuaalista ovenkahvaa. Eilinen lavashow oli luku sinänsä (Loviisalle tiedoksi, että jäniskorvatoimikunta antaa tämän bändin liveaktille erityiskunniamaininnan) ja omalaatuista esitystä osasin kuulopuheiden perusteella odottaakin, mutta kukaan ei ollut kertonut, että myös itse musiikki on noin rautaista! Verkon syövereistä löytyi videokin.

Rubik oli hyvä myös, parempikin kuin hyvä, mutta tuntui Sydän, sydämen jälkeen kaikesta mahtipontisuudestaan huolimatta vähän vaisulta. Encorea emme jaksaneet odotella vaan poistuimme ennen narikkaryysistä.

Kivaa on riittänyt myös ennen eilistä. On mm. mökkeilty, juotu, syöty, naurettu, saunottu, juotu, juoruiltu, syöty, juotu.. sitä tavallista. Elämässäni on ihania ihmisiä. Olen sanaton (myös univelan vuoksi). Kiitän ja kuittaan.

kepeämpi päivä

Elämä koostuu pienistä ihanuuksista. Olen omimmillani ollessani toisaalla, sen huomasin taas kun vietin vuorokauden ystäväni mökillä (kiitokset ystävälle!). Saunasta pulahdin lähes peilityyneen järveen, uin kauas ja olisin helposti uinut vieläkin kauemmas, veden pinta oli niin kaunis ja tuntu iholla uskomaton. Yöllä joimme hyvää kahvia kaiken sen valkoviinin päälle ja pelasimme Scrabblea, ja äkkiä olo oli yhtä sietämättömän onnellinen kuin Pariisissa keväällä. Yhteen kesään on taas mahtunut niin paljon, melkeinpä koko vuoden edestä elämää.

Tänä kesänä kaikki tuntuu loksahtelevan kivuttomasti kohdalleen. Olen ymmärtänyt äkkiä niin monia eräisiin elämäni ihmissuhteisiin liittyviä asioita, että en oikein tiedä miten suhtautua. On hienoa tajuta, että kaikkeen on syynsä. Ja on hienoa tutustua uusiin ihmisiin! Aina muutaman vuoden välein heitä ilmestyy maailmaani, iso meluisa joukko kiinnostavia persoonia, kaikki samalla ovenavauksella, ja joka kerta olen yhtä innoissani. Tervetuloa, toivottavasti viihdytte pitkään!

Otan toisenkin siiderin ja yritän olla ajattelematta talvea. Sieltä se taas hiipii harmauksineen.

faktoja

Minäkin haluan osallistua seitsemän faktan meemiin, vaikka kukaan ei haastanutkaan. Tässä siis:

1. Mikään ei tatuoidu minuun kuten musiikki. Unohdan nimet, kasvot, sanat, tapahtumat ja tilanteet; jopa tuoksut ja kosketukset haihtuvat ajan mittaan. Mutta musiikki ei unohdu. Jokainen merkityksellinen hetki elämässä on herätettävissä uudelleen henkiin, tarvitsee vain laittaa oikea levy soimaan. Tiedän jo nyt, että vain noin 30 kertaa tähän mennessä kuuntelemani Zeitgeist tulee aina kytkeytymään tähän käsittämättömän hienoon heinäkuun viikkoon. (Suhtautumisessani musiikkiin on ehkä pieni ripaus autismia - kuuntelen levyn kerralla melkein puhki välittämättä siitä että muut eivät ehkä jaksaisi kuulla sitä samaa uudelleen ja uudelleen ja..)

2. Minun napaani ei saa koskea. En tiedä miksi, se vain tuntuu hirveältä.

3. Kykenen nuolemaan omaa kyynärpäätäni. Sen ei pitäisi olla ihmiselle mahdollista. Tästä kuvattiin Pariisissa videokin, mutta se on onneksi tuhoutunut.

4. Silmäni vaihtavat väriä valaistuksen mukaan. Kukaan ei osaa sanoa, minkä väriset ne oikeasti ovat. Joskus siniset, joskus vihreät, joskus harmaat, joskus sekoitus kaikkia.

5. Tykkään kaljuista miehistä. Tai oikeastaan sellainen millin-parin siili on paras. En tiedä mistä tämä fetissi on peräisin, mutta näin on ollut niin kauan kuin muistan. Pitkät hiukset miehellä eivät ole koskaan vedonneet minuun millään lailla (ei se silti ole estänyt seurustelemasta pitkätukkapoikien kanssa). Tämä liittyy varmaan jotenkin ihoaddiktiooni - mitä vähemmän karvaa, sen parempi.

6. En siedä sitä kun villavaatteista nypitään nukkaa. Silmiä viiltää pelkkä ajatuskin ja kylmät väreet vilistävät vartaloa pitkin. Kamalaa! Saman reaktion aiheuttaa sanomalehtipaperin hypisteleminen märin käsin.

7. Ruminta mitä tiedän on Sotkan logo. Siinä on kaikki niin kertakaikkisen pielessä, etten edes tiedä mistä aloittaa. No, kyllä te ymmärrätte. Jos ette, olette ehkä väärässä blogissa.

Bonusfaktana paljastan, että minusta suomen kielen kaunein sana on 'outous'. On diftongia, sisäsointua, herkullisen pyöreää o-kirjainta, vain kaksi konsonanttia, ja mikä tärkeintä, merkityssisältö on kerrassaan täydellinen.

***

On perjantai 13. päivä. Tänään olen erityisen varovainen liikenteessä sukkuloidessani: pyöräni jarrut eivät ole toimineet enää pitkään aikaan. Muutenkin koko rohjo on siinä kunnossa, että hirvittää ajella sillä. Kukapa tulisi hätiin? No tietysti..

Bicycle Repairman! Taidankin mennä ulos katselemaan, josko häntä näkyisi. Tai sitten vain menen ja ostan uuden pyörän (luulen että uuden hankkiminen on tässä tilanteessa kannattavampaa kuin vanhan huollattaminen). Tai ehkä vain käyn lounaalla. Ajan varovasti..

renkaat

Taas yksi sunnuntai, sateinen ja venyvä - jokseenkin hyödytön, mutta turhuudessaan rentouttava.
Näin unta omenan kokoisista mansikoista, punaisista, mehukkaista; mukana oli myös se ensimmäinen polkupyöräni, jolla opin ajamaan ilman apupyöriä, sellainen paksurenkainen, tiedättehän. Unessa se oli löytynyt lapsuuteni mummolan autotallia raivatessa, sekä minun pyöräni että veljeni vanha kolmipyöräinen. En ole ihan vielä selvittänyt unen viestiä, mutta minulla on aavistus siitä että on kyse hyvistä asioista. Ehkä siitä, että kun turha roina on siivottu pois, löydän uudestaan ne välineet joiden avulla on mahdollista oppia mitä tahansa. Että kaikki se potentiaali on vielä olemassa siellä jossain. Tai että sitä, minkä kerran on osannut, ei koskaan unohda. Tällaisesta tulee levollinen olo.

my soul is so alive

Tänään elämässä on rajaton määrä asioita joista olla onnellinen, eikä Zeitgeist suinkaan ole niistä vähäisin. Täydellisen hieno päivä kaikkinensa, ensin kiireetöntä lojumista hyvässä seurassa, sitten humaltunutta höpsöilyä kesäisessä kaupungissa, pitkin päivää yhteydenottoja ihmisiltä joiden oli luullut liukuneen liian kauas, ja kaiken taustalla soimassa tuo levy jota on jokunen hetki odoteltukin. Mitä vielä voisi toivoa? En minä keksi.

tällaisena iltana

Tuijottelin äsken hämärää kesäyötä parvekkeella ja muistin, että eilen tuli kuluneeksi kaksi vuotta siitä kun muutin pois entisestä elämästäni tähän nykyiseen kotiini. Makustelin ajatusta hetken ja sitten tajusin, että tänään on tasan vuosi siitä kun viimeisin parisuhteeni päättyi. Olo on koko päivän ollut mahdottoman nostalginen, katkeransuloinen ja irtonainen, ja ehkä tässä on syy siihen. Olen taas siinä hetkessä kun kaikki muuttuu uudeksi - miten se aina tapahtuukin samaan vuodenaikaan?

Kesä ja vaivaton oleminen, voi miten hyvältä se maistuu! Vaikka vuodet tuntuvat laihoilta ja sisällöttömiltä, kesällä ymmärtää miten on sittenkin ehtinyt kasvaa ja voimistua niiden pitkien talvikuukausienkin aikana. Tänään musiikki kuulostaa vielä paremmalta kuin yleensä, maailma on vihreä ja valoisa, elämä vierii eteenpäin ja on vain elämää. Täydellistä sellaisenaan.

katala, vaarallinen olo

Kaksi viikkoa töitä takana ja toistaiseksi kaikki vallan hyvin. Olen suoriutunut annetuista tehtävistä ihan kohtalaisesti, ja kuvittelisin etteivät tulevatkaan toimeksiannot minua maahan langeta. Oma työhuone on luksusta, samoin se miten minuun luotetaan ja mielipiteitäni kuunnellaan. Yritän pitää hyvän vireen yllä, eikä se paljon vaadikaan näin kesäaikaan kun kaikki on jotenkin niin käsittämättömän helppoa.

Viime viikon perjantaina lähdin juhlimaan uutta elämääni vanhan ystävän kanssa. Oli oikein mukavaa (kiitos ja rutistus, L!), istuskelimme puistossa siidereinemme ja keskustelimme pääasiassa siitä miten hyvin asiat oikeastaan ovatkaan verrattuna entiseen. Illan hämärtyessä siirryimme baariin, jossa aloitin edellisviikonloppuna suorittamatta jääneen känniääliöilyn kaatumalla päin pöytää ja rikkomalla muutaman tuopin siinä ohessa. Syytän tästä uusia kenkiäni, joilla en oikein osaa vielä kävellä.

Syvälliset keskustelut jatkuivat, vaikka ulosanti alkoi olla jo hankalammin tulkittavaa (mikä ei suinkaan johtunut puheenaiheiden moniulotteisuudesta vaan pikemminkin juomatarjoilun monipuolisuudesta). Käsittelimme universumia, meditaatiota, taidetta, kirjoittamista; kaikkea sitä mikä on koko ajan läsnä vaikka siitä ei paljonkaan puhuta. Tanssimaan emme päässeet, ehkä ensi kerralla sitten.

Jäin baariin yksin toviksi ennen valomerkkiä, ja universumi heitti eteeni mielenkiintoisen tapauksen. Mies on niin kaunis ja virheetön, että voisi olla muovia. En tiedä onko edessä seikkailu vai selkkaus, kenties ei kumpaakaan, mutta lupauduin tapaamaan hänet kolmannenkin kerran. Emme ole lainkaan toistemme tyyppiä (eri planeetoilta suorastaan!), ja tilanteen absurdius viehättää minua suunnattomasti. Yhdessä vietetty yö oli lupaava, mutta teki levottomaksi. Villit unet ovat palanneet. On selvästikin kesä!

lähdetään lennolle

Siellä on kuulkaas kesä! Ihan oikea kesä! Istuin tänään erinomaisessa seurassa Kaisaniemen puistossa, siideri oli hyvää ja kaukana soi musiikki, ihmiset olivat suloisia vaikkakin vielä hieman pöllähtäneitä ja haparoivia: miten tähän lämpöön ja vihreyteen nyt pitäisi suhtautua, voihan olla että joku kiskaisee nurmimaton jalkojen alta ja kaataa viikkotolkulla kylmää vettä niskaan. Mutta tänään ei näkynyt taivaalla sadepilven häivettäkään, aurinko paahtoi koko voimallaan ja teki olon onnelliseksi. Aivan kuin ei olisi kulunut hetkeäkään siitä kun viimeksi istuskeltiin vihreällä ruohikolla kesästä huumaantuneina. Niin kuin koko mennyt pimeä talvi olisi pelkkä painajaismainen välähdys, pahojen aavistusten pilvimassa, rinnakkaistodellisuus, jota koskaan ei ollut olemassakaan; ei meille, ei oikeasti.

Liekö kaikki se valo ja olemisen autuus ollut liikaa fysiikalleni - jouduin palaamaan kotiin muiden jatkaessa iltaa baariin. Vatsakipu toki haihtui oltuani kotona vartin verran, kuinkas muuten. Ehkä universumi halusi estää minua juomasta itseäni ääliöksi, tänään kun olisi mieliala ollut otollinen kaikenlaiselle töllöilylle. Nyt sitten istun yksikseni, lupaavan humalanalun hukanneena, luvattoman levottomana, vaarasta haaveillen.

Kesä alkoi, loma loppui. Sain töitä, voitteko kuvitella?! Työhaastattelussa olin onnistunut tekemään niin vahvan vaikutuksen työnantajiin, että he olivat peruneet jäljellä olleen, jo sovitun haastattelun ja päättäneet palkata minut. Olisiko tämä universumin tapa hyvittää tuo viimeisin tappio? Työ alkaa maanantaina. Koetan kirjata tunnelmia ylös ensi viikolla. Olen laiminlyönyt blogia, sillä olen uupunut itseeni ja rajalliseen sanastooni, mutta uusia sanoja kasvaa maailmassa kuin voikukkia asfaltin halkeamissa!

Puhun nykyään paljon universumista. Se On Kaikkialla.

pelkkää multaa

Tällaisia päiviä ei saisi olla.

Heti ensimmäiseksi herättyäni sain kuulla onnellisia pariutumisuutisia. Kaunis ja ihana asia sinänsä, mutta siinä meni minun kainaloni, varasyli johon silloin tällöin olen saanut kömpiä lohdutettavaksi tai helliteltäväksi tai ihan vain leikkimään. Enää ei leikitä, ei seikkailla ihoa pitkin, ei nukuta kylki kyljessä peitosta tapellen. Olen palellut koko päivän. Ja ihmetellyt, miten helposti tuonkin tapauksen sitoutumiskammo parani - kyse olikin vain siitä, ettei hän halunnut sitoutua minuun.

Lohtukainalolle olisi ollut käyttöä heti aamusta. Sekä sähköposti että puhelin vyöryttivät päälleni sellaisen lastin torjuntaa että heikottaa vieläkin. Valitettavasti emme tarvitse sinua, valitettavasti emme voi enää tehdä yhteistyötä kanssasi, valitettavasti sinulta puuttui se jokin. (Jälkimmäinen viittaa työhaastatteluun, jossa kävin perjantaina. Paikka on nyt laitettu uudelleen hakuun - huolimatta pikaisesta työvoiman tarpeesta he mieluummin ovat ilman työntekijää kuin palkkaavat minut. Sanonta 'tyhjää parempi' ei siis tapauksessani taida päteä.)

Kaikilla elämäni osa-alueilla minut on siis tänään virallisesti julistettu arvottomaksi, kelpaamattomaksi ja unohdettavaksi. En jaksa olla nokkela enkä runollinen, lähinnä haluan hautautua ja vajota ja olla olematta ollenkaan.

Pitäisi ehkä katsoa peiliin, mutta siellä näkyy vain pimeää.

paris, part 2.

Wednesday morning we had a late breakfast before the exhibition. It was already afternoon when we finally got there. We spent couple of hours there and were very impressed. Unfortunately it was forbidden to take pictures there. Go and see The Air Is On Fire if you have a chance! The paintings are unbelievable. They don't look much like anything in photos, but seeing them in reality, all the textures and three-dimensionality and the little details you can't see in a printed picture - it was amazing. I bought the exhibition catalogue which is a book of over 400 pages of pictures containing all the important works of David Lynch. I also bought some DL Signature Cup coffee and a t-shirt. But the book was the best thing I got from Paris.


















After the exhibition we had dinner and went out for drinks later on.



















Thursday started with a picnic in the Buttes Chaumont.















This picture is taken at the top of the Buttes Chaumont. You can see Montmartre in the horizon.


















Thursday night we had an amazing dinner at a restaurant called Les Trois Marmites in the Ménilmontant area. After the dinner my friend's local friends took us to an art show. These pictures are from there.





















































Finally it was Friday, and though we didn't want to, it was time for me and miss Bunny to head home. Thank you Paris, we will come back some day! Oh, the memories.. I think I'm going to have to open a bottle of wine now.

sous le ciel de paris

This blog post is in English, so I am sorry for all the incorrect spelling or whatever mistakes there may be. I wanted to show you some pictures of my adventure in Paris! This city is magical.

I have a little friend travelling with me. My son was sad because he couldn't come, so I promised to take miss Bunny on the journey instead. Here's what we have done so far:


















Here we are on our way from the airport to the city. Miss Bunny is a little tired but very excited.



















In our friends' house reading the map. It was good to see them again, we spent the first evening drinking wine and eating great food and talking until 3 a.m.














Morning coffee at the yard. This is a lovely neighbourhood, very cozy and bohemian.















Bunny at Jim Morrison's grave. The Père Lachaise cemetery was so beautiful, I felt like I could spend the whole day there.


















Bunny got so moved at Edith Piaf's grave that she left her little green scarf there as a gift.


















We walked past Notre Dame but didn't go inside.


















Bunny at Pont Neuf


















Bunny at the tower Eiffel. We didn't have time to go inside because we were in a hurry for the movie..


















This is where we went to see Inland Empire. I have been waiting for that moment ever since Mulholland Drive, and it was so nice to experience it here in Paris. I loved that film and recommend it to anyone who likes dark and dreamy mysteries.



















Miss Bunny liked especially the scenes with the rabbits.



















The theater was small and almost empty. I thought I'd be alone, but someone came in a little before the movie went on. The atmosphere was very lynchian indeed.

Today we're heading to the David Lynch exhibition at the Fondation Cartier!

pyrähdys

Kevät on taas maineensa veroinen. Olen maaliskuun aikana ylittänyt monta rajaa, sukeltanut sisäänpäin ja lakannut pelkäämästä virheitä. Seuraukset ovat sanoinkuvaamattomat. Kokeilkaa meditaatiota, elämä muuttuu mielenkiintoisemmaksi heti! Olen alkanut taas maalata, keskustella, hymyillä, kiinnostua ja jopa matkustella: hetken mielijohteesta nostin hieman lisää lainaa ja ostin lentolipun Pariisiin. Lähden alle vuorokauden kuluttua, yksin. Majoitun vanhan ystävän luo, viivyn viisi yötä. En ole kunnolla ehtinyt edes tajuta että olen lähdössä!

En ole suunnitellut matkaa juurikaan, pari juttua on toteutettava, lähettelen postikortteja ja seikkailen kai vain. Laukkuuni on pakattu vihreitä ja ruskeita vaatteita, ruisleipää ja salmiakkia viemisiksi ulkosuomalaiselle ja pari pääsykoekirjaa matkalukemiseksi.

Harkitsen nukkumaanmenoa, mutta noinkohan saapuu uni tänä yönä!

heittovuoro

Kaikki muuttuu. Se on aina ollut selvää, mutta usein sitä ei tule ajatelleeksi, olettaa vain laiskuuksissaan että viimeisin muutos on johtanut pysyvyyteen. Varjelee vimmaisesti rippeitään ja pomppaa metrin ilmaan kun käy ilmi että on taas siirryttävä pelilaudalla sinne minne noppa opastaa. Kaipaa jotain vakaata, mutta riemuitsee silti salaa siitä että ei saakaan jämähtää paikalleen. Vielä kun osaisi vastata haasteisiinsa!

Olen lähetellyt työhakemuksia sinne sun tänne - ei oikeastaan väliä minne, sillä yhtäkkiä sain päähäni ostella pääsykoekirjoja. Voihan olla että nyt jo olisi motivaatiota siihen mihin aiemmin ei. Voi myös olla että suunnitelmat muuttuvat ennen syksyä. Kaikki on mahdollista niin kauan kuin arpa on heittämättä. Lukeminen ainakin alkaa takkuisesti: En tiedä olenko ihan oikeasti keskittymishäiriöinen vai vain luupää, mutta joka ikinen kerta kun avaan kirjan, ajatukset karkaavat viimeistään kahden sivun jälkeen jonnekin perusteellisen muualle. Jokin minussa haluaa paeta teorioita, löytää pienen kaistaleen maata joka olisi logiikan ulkopuolella, kaavojen saavuttamattomissa, kertakaikkisen määrittelemättömissä! Sellaisen palasen todellisuutta tahtoisin valloittaa, ruokkoamattoman ja valtoimenaan rönsyävän salaisuuksien puutarhan jossa mikään oikeaksi todistettu ei päde.

Mutta jotta voisi rikkoa kaavan, on tunnettava kaava. Ja kun sen hallitsee, kun osaa todellisuuden nurkasta nurkkaan ja kaikkia pintoja myöten, voi taivutella sitä mielensä mukaan, voi työntyä sen läpi ja palata takaisin ja istuttaa siihen kaleidoskooppimaisia oivalluksen kukkia, alati muuttuvia ja siksi joka hetki yhtä ainutkertaisia.

Ihmisenä oleminen on parhaimmillaan hengästyttävän upeaa, voimaannuttavaa ja kaiken koetun yhtäkkisesti hyödyntävää kasvun aikaa, pyrkimyksen täyttymistä, silmänräpäystä hieman pidempään kestävää ymmärrystä siitä miksi on tullut siihen missä on ja mitä kaikkea on tuonut mukanaan. Niitä hetkiä tulee aniharvoin, mutta ehkä niitä voisi yrittää tavoitella itsekin sen sijaan että istuisi pelilaudan turvallisimmassa ruudussa odottamassa ihmettä.

On melkein maaliskuu, ja minä olen kuunnellut melkein kuukauden yhtä ja samaa levyä, sitä Apulannan uusinta. Se on hyvä levy. Ei siitä sen enempää, kuunnelkaa itse. (Se on HYVÄ levy!) Liput Tavastialle on jo ostettu.

Selviydyin pahimmasta pimeydestä katsomalla Shieldin kaikki viisi tuotantokautta kuukaudessa. Viides kausi oli aivan käsittämättömän hieno, synkkä ja lohduton, sen ahmaisin kahdessa illassa kun en malttanut lopettaa kesken. Kuudetta kautta odotellessani aion urakoida läpi Mullan alla -sarjan kokonaisuudessaan. Seurannassa on myös Lost sekä Ozin uusinnat. Korvike-elämä on parasta elämää tähän vuodenaikaan! Lisäksi ei tarvita muuta kuin mehevän vihreä neuletyö ja lasi punaviiniä.

Ja on melkein maaliskuu. On melkein kevät. Ollaan melkein perillä jo.

pehmeänä päivänä

Luin tänään loppuun Sue Monk Kiddin Mehiläisten salaisuudet. Kun suljin kirjan, kasvoni olivat läpimärät siitä onnesta, että vielä löytyy pehmeitä kohtia minustakin. Ja että joku tuntematon kirjoittaja saa lauseillaan houkuteltua minusta esiin tunteita joita harvoin suon edes lähimmilleni, saati fiktiivisille hahmoille. Ne kyyneleet eivät olleet ensinkään katkeria, hunajaa ne olivat.

Pidän itkemisestä silloin kun en ole oikeasti murheissani. On ihanaa eläytyä kirjaan tai elokuvaan niin että tunne herahtaa poskille asti. Kovin moni teos ei ole minua kyyneliin saanut, ja siksi onkin aina niin upeaa kun sellaista odottamatta tapahtuu. Innostuin pohtimaan liikutuksiani enemmänkin. Polvistuin kirjahyllyni eteen ja yritin seuloa kahdensadan kirjan joukosta kaikki ne, joita lukiessani olen saanut pyyhkiä silmiäni tosissani. Ei niitä monta ollut.

Alimmaisena kasassa on vastikään ostettu Sylvia Plathin Collected Poems, joka sisältää kaikki hänen aikuisiällään kirjoittamansa runot. Edge on ikuinen suosikkini, lopullisuudessaan hyytävä, näen sen aina maalauksena jonka ääreltä ei voi siirtyä eteenpäin. Plathin sanasto tuoksuu mullalle, siihen voi kaivautua, se jää kynsien alle ja poimuihin.

Pikku prinssi asuu paitsi kirjahyllyssäni, myös kirjoituspöydälläni. Pieni, urhea matkalainen on kaukana kotoa, ja on riipaisevaa ajatella miten hän kaipaa ruusuaan. Hän katselee iltaisin pimeälle taivaalle kotitähteään etsien, mutta tänään tähtiä ei näy..

Alice Seboldin Oma taivas päätyi kirjastooni vähän vahingossa. Alunperin olin ajatellut antaa sen lahjaksi, mutta luinkin sen itse enkä raaskinut enää luopua siitä. Tarinan lähtöasetelma on hirvittävä, oksettava suorastaan, mutta kirjailija on saanut luotua teokseen uskomattoman kauniin tunnelman siitä huolimatta (ja juuri siksi). Jälkimaku ei ole vain multaa ja verta - päällimmäiseksi jää sittenkin valo, lohdullinen ja elvyttävä, pohjaveden makuinen.

Audrey Niffeneggerin Aikamatkustajan vaimo on aseistariisuvimpia koskaan lukemiani rakkaustarinoita. Ensimmäisistä lauseista alkaen toivoin päähenkilöille pelkkää hyvää, ja sellainen vilpittömyys on minulle melko harvinaista. Luulen etten uskalla mennä katsomaan elokuvaversiota, se ei voi olla läheskään yhtä hyvä.

Myöhempien aikojen pyhiä liikautti myös ihanasti. Luulen että Itkosen kauniisti ja rujostikin käyttämä kieli oli suurin syy, mutta jotain muutakin tässä oli. Kakkosteoksen hahmoihin en kiintynyt ollenkaan samalla tavalla, ja sen vuoksi on pakko sanoa että pidin tästä esikoisesta enemmän.

Itkettäviä elokuvia oli vielä vähemmän, ei edes pinoksi asti. Unelmien sielunmessu saa parkumaan joka ikinen kerta. Elefanttimies myös. Meri sisälläni puristui palaksi kurkkuun mutta ei läikkynyt yli. Amélie ja Henkien kätkemä kuten myös muutama muu saivat hymyilemään hassua, väpättävää hymyä, ja jälkeenpäin oli kuin olisi saanut halauksen. Sellaisia elokuvia rakastan.

(Hassua, lähdin tutkimaan IMDB:stä miten Aikamatkustajan vaimo etenee elokuvahankkeena, ja keskustelufoorumilla suositeltiin teokseen ihastuneille juuri näitä samoja kirjoja joita omassa itkupinossani on. Eikä siinä kaikki - Peter Jackson on aikeissa ohjata Oman taivaan elokuvaksi! Hän olisi ollut omakin valintani, ainakin siinä tapauksessa että Sofia Coppola olisi kieltäytynyt hommasta. Nähtävästi myös Mehiläisten salaisuuksia aletaan kuvata tänä vuonna, ohjaaja ei vielä ole tiedossa.. mutta toivonpa salaa, että se olisi Coppola.)

Tämä on ollut onnellinen sunnuntai. Ennen vihasin sunnuntaipäiviä, mutta nykyään pidän niistä kaikkein eniten. Koti on siisti ja hiljainen ja valoisa, eilisiltainen viinipullollinen ei sanottavasti vaikuta olooni, hiippailen ruskeissa lökövaatteissani huoneesta toiseen ja juon aamupäivälatteni kaikessa rauhassa. Kuuntelen sunnuntaimusiikkia, pesen tukkani ja harjaan sen pöyheäksi, hoitosuihkeen mustikkainen tuoksu leijailee ilmassa pitkään. Hiukseni yltävät jo vyötärölle asti, mutta on niitä jokunen vuosi kasvatettukin. En tiedä mikä mielenhäiriö sai minut ryhtymään lyhyttukkaiseksi silloin joskus, se pää ei tuntunut omalta lainkaan.

Iltapäiväteehen laitan tietysti hunajaa, katson kuinka kullanvärinen massa valuu norona lusikasta mukiin, pyydystän sormenpäähäni makean tipan ja hieron sen tuoksuksi ranteeseeni. Suunnittelen laiskasti iltakävelyä, mutta olen varma siitä että se jää toteuttamatta. Kirjoittelen näitä lauseita pitkin päivää, en panosta niihin erityisemmin. Mietin, onko peilissä liiankin pimeää; musta tausta on alkanut tuntua raskaalta mutta en ole löytänyt mieluisampaa vaihtoehtoa. Olkoon nyt vielä. Onhan multakin mustaa.

En koskaan olisi uskonut sanovani näin, mutta tänään toivon että aina voisi olla sunnuntai.