valoja

Ehkä tänä yönä ei kuulukaan nukkua. On sellainen yö, että on todellakin välteltävä pimeiden peilien ohi kulkemista, sillä ei voi eikä halua tietää kuka sieltä ehkä katsoo vastaan. Tuntuu pahaenteiseltä, ei uhkaavalla tavalla vaan rauhallisen toteavalla, kuin kaikki hirveys olisi tapahtunut jo, ja nyt vain odottelisin viestintuojaa. Ei enää ole edes täysikuu - mistä tämä olo? (Pikainen tarkistus tosin osoitti kuun olleen täysi kello 14 iltapäivällä, ehkä se sittenkin on syypää.)

Kunpa ehtisi ennen syksyn tuloa viettää edes yhden tähtienkatseluyön! En edes muista milloin viimeksi olisin tehnyt niin, kävellyt pois kaupungin valoista, asettunut makaamaan avaruuden painon alle ilmakehän ja nurmikon väliin, piirrellyt sormillani kaaria taivaankanteen. Oliko sellaisia öitä koskaan? Kenen kanssa ne vietin?

Vuosipäivän, jota ei sitten ollutkaan, kunniaksi yksi kaunis muisto neljän vuoden takaa: Istumme pienen järven rannalla yön levittäytyessä ympärillemme. Jalat ovat pyöräilyn jäljiltä väsyneet ja heikot, nuotio ei ota syttyäkseen, takanamme nukkuu kiehtovan kammottava mustavetinen metsälampi. Meillä ei ole telttaa mukana, makuupussit vain. Hän herättelee tulta kärsivällisesti, kunnes nihkeät oksat viimein suostuvat antautumaan liekeille. Paahdamme vaahtokarkkeja ja puhumme mistä nyt puhua voi, hän on välissä minun ja pimeän, enkä pelkää. Arvailemme vastarannan valoja, kietoudumme lujemmin yhteen, aamuyöstä alkaa paleltaa. Nukumme uimarannan pukukopin kovalla lattialla, ja aamulla on minun vuoroni olla rohkea ja pelastaa. Tapan ampiaiset, ja kaikki on taas hyvin. (Ainakin siihen asti kun emme enää olekaan ollenkaan niin rakastuneita ja alamme muovailla toisiamme irvokkaiksi hirviöiksi, mutta se ei kuulu tähän muistoon.)

En kaipaa, mutta olen onnellinen että muistan.