vuodet

Syntymäpäivät ovat muuttuneet ajan mittaan. Nykyään sitä tuntee itsensä vuosi vuodelta pienemmäksi, vaikka ikää on yhä enemmän. Se yksi päivä vuodessa, päivä jona pitäisi tuntea olevansa jotain erityistä, saakin vain muistamaan kuinka kamalan mitättömäksi on kutistunut ja kuinka harvoille enää merkitsee. Ankeat 24 tuntia, joiden aikana ei hetkeksikään onnistu unohtamaan itseään. Odottaa, että joku soittaisi. Odottaa, että posti toisi jotain. Tuo se, maksumuistutuksen ja tiliotteen, pankin mainoksen, ei muuta. Eikä kukaan järjestä yllätysjuhlia tänäkään vuonna.

Ei saisi piitata moisesta. Aikuisen ihmisen pitää tottua siihen, ettei aina tule muistetuksi, sanoi mummo joka muisti syntymäpäiväni vasta kun oli liian myöhäistä lähettää kortti. Eikä ole ihme että minut unohdetaan, kun piileksin täällä luolani hämärissä aina vain.

Silti olen koko päivän miettinyt, kuinka haluaisin syöksyä vuosien läpi takaisin, alas alas alemmas, mätkähtää rähmälleni johonkin niistä lapsuuden pehmoisista lumikinoksista, joihin kaivetuista tunneleista noustiin vasta iltakaakaon aikoihin.

Ikävöinyt kotiin, jota ei ole.

27

"Honey is twenty-seven, argues fights
Selfish in her own right for life,
guess she's in her second childhood."

eräs omakuva

niin totta

The Movie Of Your Life Is A Black Comedy

In your life, things are so twisted that you just have to laugh. You may end up insane, but you'll have fun on the way to the asylum. Your best movie matches: Being John Malkovich, The Royal Tenenbaums, American Psycho

If Your Life Was a Movie, What Genre Would It Be?

Niin sen täytyy olla.

Sain tänään vähän aikaan.

elementittömyys

Vietän itsenäisyyspäivää yksin, onhan siinä symboliikkaa. Olen ollut itsenäinen jo puoli vuotta, ja aika on syöksynyt eteenpäin, poukkoillut päämäärättömästi pelkästä liikkumisen pakosta kuin puolisokea lintu pimeässä huoneessa. Mikään tähän mennessä tehty ei ole edistänyt elämääni millään tavalla. Selviytyisin, jos mitään ei koskaan tarvitsisi saada valmiiksi. Keskeneräisyys on leimaavin piirteeni, kirous oikeastaan. Ja päättämättömyys, alusta asti, aina.

En uskalla enää aloittaa mitään, sillä tiedän kaiken jäävän kuitenkin kesken. En osaa sanoa, onko tämä tasainen epäluottamus itseen pahempaa kuin aikaisempi taipumukseni innostua, suunnitella, aloittaa, kyllästyä, jättää kesken, pettyä ja masentua. Ehkä ennen oli paremmin, tapahtui edes jotain. Edes joskus. Ja kun sain aikaan, olin aina varma siitä että olin löytänyt tarkoitukseni. Tämä nykyinen olemiseni on jatkuvaa luovuttamisen jälkeistä pettymystä ja masennusta, tunnen itseni jo liian hyvin innostuakseni enää mistään. Kaikkien menneiden kuohuntojen muistot ovat jähmettyneet kiinni minuun niin kuin kylmennyt laava, enkä minä tiedä heräävätkö nukahtaneet tulivuoret koskaan.

Jokaisen pitäisi elämänsä aikana toteuttaa edes yksi unelmansa. Mieluiten sellainen elämänpituinen, lapsuudesta saakka hellitty, sydämen vierellä kannettu hassu, sitkeä haave - sellainen, joka jollain kummallisella tavalla on aina ollut itsestäänselvyys, jotain jonka vain on määrä tulla todeksi. Jokaisella pitäisi olla sellainen unelma, kaikesta huolimatta. Minullakin on ollut, mutta kun katselen näitä tönkköjä rivejä, en enää oikein jaksa uskoa sen voimaan.

Ehkä tämä on ohimenevää. Ehkä ei. Aika ainakin on.

eräänä aamuna

Entisessä kodissa vieraileminen tuntuu joka kerta hassummalta. On kummallista tunnistaa ostamiaan esineitä, muistaa kuinka maalattiin seiniä ja kiinnitettiin hyllyjä, mittailtiin yhdessä paikkaa nojatuolille, lipastolle, pinnasängylle. Oudointa on toisen naisen kengät eteisen naulakon alla. Ei pahalla tavalla ollenkaan, outoa vain. Olen hyvin iloinen eksäni onnesta, tyttökin on suloinen ja kaikesta päätellen fiksu, vaikka kamalan nuori kyllä.

Vinttikomero on yhtä kaaosta, mutta sen setvimiseen ei kulu läheskään niin kauan kuin olen pelännyt. Jotain jää vielä kevääseenkin, vaikka kannamme autoon säkkikaupalla tavaraa. Kasetteja ja muuta pikkukamaa emme ryhdy jakamaan nyt. On niin kylmä, ja väsyttääkin. Kaikki säkit eivät mahdu autoon, eksä lupaa tuoda loput töihin mennessään.

Nyt eteinen on täynnä menneisyyttä, lapsen ensimmäisiä leluja, kamalia vaatteita joita en ikinä käyttänytkään, kamalia vaatteita joita käytin joskus, ihania hirveitä muistoja, kuten vanha punk-uniformuni, maalitusseilla koristeltu pitkä musta nahkatakki johon kätkin koko haavoittuvaisuuteni ja epävarmuuteni kymmenen vuotta sitten. (Nykyisin käytän miltei samanlaista takkia, ilman tussimerkintöjä vain.) Tänään pitäisi lajitella koko historia säilytettäviin ja kirpputorille vietäviin.

Näppäimistössäni on jotain vikaa: backspace ei toimi, nuoli taaksepäin tarjoaa l-kirjainta, ä:n perään tulee å. En jaksa sohlata, päätän tähän.

marraskuun siruja

Unessani Al Pacino tarjoili minulle värikkäitä lakuja ryppyisestä paperipussista. Yritin flirttailla hänelle samalla kun rohmusin niitä nameja kouran täydeltä.

Marraskuukin on pian ohi. Pitäisi löytää töitä, kun ei tästä opiskelusta tule mitään. Elämässäni ei nykyisellään ole oikein järkeä.

Anteeksi tämä hiljaisuus ja vähä(mielisyys)puheisuus. En jotenkin enää jaksa edes huomioida ympäristöäni, tapahtumat virtaavat jossain kauempana. Päiväni ovat puuroa, samaa ja harmaata, ei mitään mainittavaa koskaan.

On ollut mielenkiintoista seurata, millä hakusanoilla blogiini on tultu. Muumilaakson mörköä on haettu kahdeksan kertaa, kenties saman henkilön toimesta. Yleisesti ottaen hakusanojen kuvasto on ollut melko runollista - "värikkäät syksyn lehdet" tai "hautaa minut tänään" herättävät mielenkiinnon. On etsitty myös minihametta, valaisimia, mosaiikkia, pöllöä, dammarvernissaa ja elektroniikkaliikettä. Mutta mitä mahtoi ajatella se toiveikas surffailija, joka löysi neiti minkkisen maailman hakusanoilla "rehevän naisen vittu"? Mahtoi olla kauhea pettymys päätyä angstiblogiin, jonka ensimmäisellä sivulla avautuu kuva kuolleesta pienjyrsijästä! Tietysti vapaasti assosioiden voi yhtäläisyyden löytää tuostakin.

Mitä ikinä etsittekin, te satunnaiset vieraani, toivon että lopulta löysitte etsimänne. Paitsi sinä, joka yritit googlettaa "alastomia pikkutyttöjä" - sinulle en voi toivoa muuta kuin hidasta ja tuskallista kuolemaa. Pahoittelen. Tai en.

ennen unta

Mitä kuuluu, kuinka voin? On marraskuu, sen pitäisi riittää vastaukseksi. Olen lähes sieluton, täysin mieletön, elän ruumiillani vain - onnellisena jos ei täydy mitään, kiinnostuen helpoista nautinnoista. Kaikki syömistä, seksiä ja nukkumista suurempi rasittaa, en kaipaa haasteita vaan pumpulia. Olen selvästikin talviunieläin, en jaksa pyrähdellä reippaana harmaassa hämärässä niin kuin olisi terveellistä kai.

Opiskelut eivät etene, yritän edes jotain, mutta se ei riitä. Olen jo oivaltanut, etten koskaan tule tekemään alan töitä, ja nyt puntaroin, miten motivoitua silti jatkamaan valmistumiseen asti. Olen kriisissä elämäni tarkoituksen suhteen, väsynyt ja ponneton, onnetonkin, usein. Kaikki on väärin, väärin, väärin.

Kirjoitan vähän ja huonosti, talven läheisyys tekee sellaista.

no vähä niinku

Kirjoittaisinpa vielä kuten kirjoitin joskus. Oli lauseita ja venyvyyttä, sanoja jotka taipuivat kaikkiin tarkoituksiin, ajatuksia jotka oli tehty nähtäviksi. Enää ei ole. On vain tönköt sormet jotka kirjoittavat ohi ja vaille, ajatuksia jotka jäävät puolittain sellaisiksi kuin tarkoitettiin.

Olen tänä iltana paljastanut eräälle itsestäni hurjan paljon enemmän kuin olisin uskonut uskaltavani.

Palkinnoksi siitä hän nukkuu humalaista unta.

Oikeasti nuo kaksi seikkaa eivät ole yhteydessä toisiinsa. Kirjoittajan valta liittää ne, ei muu.

3.0 '/,,

Jätän ymmärtämättä eräitä, jotka sammuvat kesken riidan. Ei niin, ettäkö itse muka muistaisin, mistä edes riideltiin, saati että kuka oli oikeassa - turhauttaapa vain jäädä tappelemaan yksinään.

*Kaksi rivinvälilyöntiä ja --- kasvun paikka. Ihan totta. *

samaan aikaan..

Lomailen toisaalla hetken, nukun pitkään ja herään hämmentyneenä. Kesäkuisen muuton jälkeen olen viettänyt yhden ainoan yön poissa kotoa; ehkä oli jo aikakin tulla raahatuksi luolasta ulos. Maisemia en ole päässyt näkemään, mutta täällä on parempi tietokone, enemmän elokuvia ja lähes paineeton tunnelma. 'Lähes' vain siksi, että jokin masokistinen mielenhäiriö sai minut sujauttamaan Taidehistorian metodologiaa -opuksen laukkuuni ennen kotoa poistumista.

Kaikki on muuten hienosti, ilma vain on liian kuivaa hengittää ja iho repeilee. Mutta on kaunista, ulkona siis, menkää katsomaan puita pimeällä, ne ovat kuin luurankoja.

ääliöys

Kyynelille ei mahda mitään, ne valitsevat itse aikansa ja uomansa. Itken missä tahansa, milloin tahansa, miksi tahansa. Itken kävellessäni kaupunkiin, itken ripustaessani pyykkejä kuivumaan, itken tiskipöydän kaaosta jolle en jaksa tehdä mitään. Ja kirjoittamista itken, varsinkin sitä. Kukaan ei usko kun sanon etten osaa enkä ymmärrä, että sanat eivät tunnu enää sormenpäissä, että en enää näe, en lue enkä etenkään kirjoita. On kuin hiljalleen häivyttäisin jälkiäni maailmasta, askel kerrallaan. Eksistentialismi vaihtuu fatalismiin, se on luovuttajan valinta. Ehkä näin onkin oltava.

Puhuin äidin kanssa tänään, hän otti lapsen luokseen jotta saisin rauhassa kirjoittaa. Tietenkään en ole kirjoittanut. Ei ole mitään kirjoitettavaa, ei ole mielipidettä, ei näkökulmaa. Ennen oli toisin, oli sanottavaa kaikesta. Nykyään ne vanhat lauseet tuntuvat ylimielisiltä, häpeän niiden halveksivaa sävyä vaikken ole oppinut nöyryyttä vieläkään. Silloin joskus rakentelin yökaudet ylpeitä teorioita, enää en uskalla ajatellakaan ääneen.

Iho ohenee virtaavan surun alla, halkeilee ja kuoriutuu, paljastaa vereslihan joka ei siedä kosketusta.

Mutta on kauniita, sumuisia aamuja, mustia oksia, kuolevaa heinää, mädäntyviä marjoja. Kuulokkeissa Toolia, väsyneitä lintuja katoilla, kahahduksia metsässä. On jotain mitä katsoa.

yhdenlainen totuus

(via)

Advanced Global Personality Test Results Extraversion |||||||||||| 43% Stability |||| 16% Orderliness |||||||||| 33% Accommodation || 10% Interdependence |||||| 30% Intellectual |||||||||||| 50% Mystical |||||||||||| 43% Artistic |||||||||||||||||||| 83% Religious || 10% Hedonism |||||||||||||| 56% Materialism |||||||||||||||| 70% Narcissism |||||| 23% Adventurousness |||||||||||| 43% Work ethic |||||| 30% Self absorbed |||||||||||||||||||| 83% Conflict seeking |||||||||||||||| 70% Need to dominate |||||||||||||||| 70% Romantic |||||||||| 36% Avoidant |||||||||||| 50% Anti-authority |||||||||||||||| 63% Wealth |||| 16% Dependency |||||||||||| 50% Change averse |||||||||| 36% Cautiousness |||||||||||||| 56% Individuality |||||||||||||||| 63% Sexuality |||||||||||||||| 63% Peter pan complex |||||||||||| 43% Physical security |||||||||||||| 56% Physical Fitness |||||||||| 37% Histrionic |||||||||||||||| 70% Paranoia |||||||||||||||| 70% Vanity |||||||||||||||| 70% Hypersensitivity |||||||||||||||| 63% Female cliche |||||||||||||||||||| 83%

Take Free Advanced Global Personality Test
personality tests by similarminds.com

missä mun raison d'être?

Päivällä oli jo hetken voitonriemuinen olo. Olin yllättäen saanut kirjoitettua puoli sivua esseetä, joka piti palauttaa viime vuoden syyskuussa. Sitten sanat loppuivat, ajatus katkesi ja karkasi, hartiat lysähtivät ja kaikki kirjoittamani alkoi vaikuttaa absurdilta keikaroinnilta. Tekotaiteellista paskaa, sanoisi joku. Loppupäivä valui käsistä, lopulta kyynelinä jo. Illan hämärtyessä alkoi kiukuttelu. Tahtomattani, mutta yllättävän määrätietoisesti, vähitellen - se menee aina niin - karkotan kaiken hyväntahtoisuuden maailmastani.

Ruukussani on pelkkää multaa.

lähes luovuttaa

Syksy on tullut jo kauppoihinkin tuoden tullessaan satsumat ja joulunodotuksen ja vaihtaen huomaamatta hyvät kotimaiset tomaatit huonoihin espanjalaisiin. Syksy on pukenut minut villasukkiin ja rasvakerrokseen ja saanut huomaamaan huoneissa olevan jo päivällä lähes pimeää. Tarvitaan valaisimia, tarvitaan mattoja, tarvitaan kynttilöitä ja villahuopia. Näen unia toimimattomista lämpöpattereista, ja minua vaaditaan uskomaan että on liiallista pitää ikkunaa auki öisin. Syksy on umpioitumista, ikkunaluukkujen taakse ja peittojen alle pakenemista, ilmaa joka on liian paksua hengittää.

Sylissä on hyvä, muualla ei. Olo on pieni ja rikkinäinen niinä hetkinä kun pitäisi ottaa haltuun ja osata, järjestämättömät sanat huojuvat suurina kasoina, kaatuvat ja romahtavat ja takertuvat toisiinsa kuin henkarit. Eivätkä vain sanat ole ongelma. Kaikki muukin on mahdotonta yhä. Kaikki paitsi syli.

Nuorempana luulin, että riittää kun oivaltaa. Kuinka naiivi ajatus. Oivaltaminenhan on helpointa kaikesta. Hyväksyminen se todellinen haaste on.

mörkö

Jotkut asiat elämässä ovat yllättäen hyvin, suurin osa ei. En edelleenkään saa haravoitua kasaan niin paljon aineksia että edes jotkin velvollisuudet tulisivat täytetyiksi. Harkitsen opiskelujen jättämistä, taas kerran. Järjetöntä, jäljellä on kuitenkin alle vuosi, mutta siitä vuodesta en tunnu selviytyvän mitenkään. Ei minusta ole luovaan työhön, ehkei mihinkään työhön. Onko mihinkään yleensäkään.

Kauhistun edessä olevia pitkiä, pimeitä talvikuukausia. Olen talvisin hirviö, kommunikoin murahtelemalla ja karjumalla. Liu'un etäältä kuin Muumilaakson Mörkö, joka kylmyydellään sammuttaa jokaisen lyhdyn jonka luokse on hakeutunut, ja hymyilen hirvittävää, jäistä hymyäni. Apatiasta raivoon alle sekunnissa, epätoivoon vielä nopeammin. Sihahdus vain, ja sammuu valo, lämpö on poissa.

Perhosetkin pakenevat hirviöitä, pelkään.


Edit: Poistan linkkilistani, sillä en pysy mukana blogien elämän kiertokulun vaiheissa. Ja koko lista tuntuu epäreilulta muutenkin, monia mainitsemisen arvoisia blogeja puuttuu, uusia löytöjä teen jatkuvasti, en vain jaksa päivittää listaa yhtä usein.

oo siellä jossain mun

Symbioosista poistumisen pitäisi voida tapahtua varovasti, varvas kerrallaan ulkomaailmaa tunnustellen, niin kuin olisi aikeissa sukeltaa jääkylmään veteen. Toisaalta silloin ei tulisi mentyäkään; tulisi vetäydyttyä takaisin ja jäätyä vielä muutamaksi loputtomaksi hetkeksi. Mutta on lähdettävä, on repeydyttävä irti ja horjahdeltava henkeään haukkoen loppupäivään jossa ei osaa olla enää mitenkään. Sitä pyörii pöllähtäneenä ympyrää, katselee asioitaan ja ihmisiään kuin näkisi ne ensi kertaa, kuuntelee maailmansa ääniä kuin vierasta, kiehtovaa kieltä, eikä enää löydä sijaansa siinä, etenkään äkkiä autioituneessa vuoteessa joka vielä hetki sitten oli ainoa merkityksellinen paikka koko universumissa. Ilman kietoutumista ja sivelyä ja niskaan puhaltelua uni tulee hitaammin ja on lamaannuttavaa. Aamu on vaikea aina puhelimen piippaukseen asti. Sitten hymy, ihanan imelä.

Olen elänyt viikon suudelmilla, seikkaillut iholla ja laiminlyönyt kaiken muun. Nyt on ikävä, välimatka, aikataulut, ankeus ja epätietoisuus, pölyinen asunto ja valtava tiskivuori, velvollisuudet ja vaikeudet ja kaikki se. Mutta myös, ja ennen kaikkea: on perhoset.

olisin..

Eräs lempileikkini, via Minh.

Jos olisin kuukausi, olisin: elokuu
Jos olisin viikonpäivä, olisin: perjantai
Jos olisin kellonaika, olisin: puoli yksi yöllä
Jos olisin planeetta, olisin: saturnus
Jos olisin merieläin, olisin: meduusa

Jos olisin suunta, olisin: virsta väärää
Jos olisin huonekalu, olisin: vanha pähkinäpuinen lipasto jossa olisi kymmeniä laatikoita
Jos olisin synti, olisin: laiskuus
Jos olisin neste, olisin: eetteri

Jos olisin puu, olisin: mangrovepuu
Jos olisin kasvi, olisin: kaktus
Jos olisin säätila, olisin: se hetki kun painostava ilma muuttuu yllättäen myrskyksi

Jos olisin soitin, olisin: saksofoni

Jos olisin eläin, olisin: pöllö
Jos olisin väri, olisin: purppuranpunainen
Jos olisin vihannes, olisin: kirsikkatomaatti
Jos olisin ääni, olisin: merkitsevä yskähdys
Jos olisin alkuaine, olisin: litium
Jos olisin auto, olisin: polkuauto
Jos olisin laulu, olisin: Zero (Smashing Pumpkins)
Jos olisin elokuva, olisin: Lost Highway
Jos olisin kirja, kuka minut olisi kirjoittanut: Kauko Röyhkä

Jos olisin ruoka, olisin: lähes raaka pihvi

Jos olisin paikka, olisin: maja korkealla puussa
Jos olisin numero, olisin: 8

mosaiikkia

Ei voi sanoa, että menisi hyvin. Sama väsymys, joka kesän aikana levisi pinnalleni, on nyt löytänyt tiensä sisäänpäin, kaivautunut jokaiseen soluun, juurruttanut ajatukseni arkiolemattomuuden ravinteettomaan multaan. Mikään ei enää rehota, mutta ei jalostukaan. En ole kummoinenkaan puutarhuri, parvekekukatkin kituivat pitkään ja kuolivat sitten, unohdin ne kai jotenkin. Jos tapan petuniat, miten sielukaan kukoistaisi hoidossani?

Olen yrittänyt virikkeellistyä, mutta väsymys on kaikennielevää. Otan kirjan käteeni, luen muutaman rivin, sivun, toisenkin, enkä ymmärrä lukemastani sanaakaan. Jos olen makuuasennossa, nukahdan. Jos istun, karkaa mieli muuten vain, assosioi tiensä kuivakoilta sanapoluilta toisaalle, öisiin ajatuksiin, valottomiin kanervikkoihin, käpertyy sammuneine lyhtyineen ikivanhan puun juurakon sokkeloihin ja horrostuu. Kaikessa tekemisessäni olen holtiton, en keskity, tarkkailen epäolennaisuuksia ja unohdan muun. On ideoita, mutta vain välähdyksinä, ei niitä ehdi tajuta lainkaan eikä jäsennellä varsinkaan. Elämä on verkkaista vaikka kaikki liike on nopeaa, säpsähtelevää ja kulmikasta. Asiat eivät kiinnity toisiinsa, ärsykkeet ja reaktiot sinkoilevat irrallisina sirpaleina liittymättä mitenkään mihinkään.

Piirtäisin sen kaiken, mutta en jaksa pidellä kynääkään, saati liikuttaa sitä. Tiistaina kävin koululla pitkästä aikaa, olin silloinkin väsynyt, niin väsynyt että hiili teki vain häpeällistä sotkua kunnes käsi luovutti ja vaipui. Illalla nukahdin liian aikaisin ja heräsin kun olisi pitänyt käydä nukkumaan. Niin käy nykyään usein. Ja miten väsynyt olenkin, miten lyhyeksi edellinen uni on jäänytkin, yön reunalla valojen sammuessa olen virkeä ja valpas, silmät ponnahtavat auki, päänsisäinen tivolini avaa porttinsa ja kaikki karusellit pyörivät soittaen eri sävelmää. Keskimäärin kaksi tuntia makaan ja odotan, joskus menee kauemminkin, kuusikin tuntia. Lääkäri ei määrää nukahtamislääkkeitä, koska lapsi on myös öisin olemassa.

Liikunta saa hymyilemään, käyn kepeästi loppupäivän, mutta euforian syleily on liian pehmoinen, aika hulahtaa ja jatkuu ulottumattomissa. Paikkaa Unimaan junassa ei salilla riuhtomallakaan saa lunastettua, spinningpyörällä ei pääse Höyhensaarille saakka vaikka kuinka vimmatusti polkisi. Ja seuraavana päivänä väsyttää vielä enemmän, vaikka terveemmällä tavalla.

Haen lapsen viereeni yöllä, hengitän hänen unensa rytmissä, on lähellä hyvä.

talviuni-ikävä

Näin tänä aamuna pitkästä aikaa selväunen. En muista tapahtumien tarkkaa järjestystä, heräilin välillä ja uni katkeili ja muuttui, mutta selväuniosuus meni niin että seisoin jonkin kerhohuoneen ovella tarkkailemassa erästä nettituttuani, jota en ole koskaan tavannut oikeasti. Äkkiä hämmennyin kun tajusin seisovani ovensuussa alushoususillani, ilman paitaa. Hämmennys vaihtui huvitukseen saman tien: Eihän se mitään haittaa, minähän olen näkymätön! Sitten asiaankuuluva mietteliäs tauko: Hetkinen, enhän minä voi olla näkymätön. Tämänhän täytyy olla unta! Voitonriemuisena uskaltauduin sisään huoneeseen, joka oikeastaan oli suuri ala-aula. Lattia oli sinistä laminaattia, valaistus oli hämärä. Keskellä huonetilaa kohosi pyöreä, valkoinen rakennelma jossa asui ilmeisesti paikan omistaja. Kiipesin kierreportaita ylös, siellä näytti hylätyltä joten palasin alas. Jyrkkiä portaita laskeutuessani minua huimasi hetken, sitten muistin taas näkeväni unta, vedin syvään henkeä ja heittäydyin pimeään. Ympärilläni leijaili saippuakuplia ja kimaltavia tähtiä, kaikki muu katosi, jostain tuli lämmintä valoa ja minä sukeltelin syvemmälle ei-minnekään, kelluin saippuakuplien seassa, ja taustalla soi suloinen musiikki. Melodia ei jäänyt mieleeni, kappale oli rauhallinen, naisääni lauloi. Olin varma siitä että vaikka kaikki muu olikin unta, musiikin täytyi olla todellista. Tietenkään se ei ollut, ja tähän harhaluuloon varmaan uni sekoittuikin ja muuttui tavalliseksi uneksi, tai sitten heräsin, en muista.

Myöhemmin näin unta samasta syvästä vedestä, jossa aiemminkin olen unissani uinut, lapsuuteni uimapaikasta, joesta jonka pinta on ilmeetön mutta virta sen alla voimakas ja pelottava. Tällä kertaa kelluin lautalla keskellä poukamaa, aurinko oli jo painunut puiden taakse ja vesi oli tummaa niin kuin se unissa on aina. Yhtäkkiä suuri valkoinen pöllö lensi puun latvasta minua kohti. Näytti siltä kuin se olisi aikonut hyökätä, mutta se jäikin muutaman metrin päähän, lenteli jalat veden pintaa viistäen ja tuijotti minua silmiin koko ajan. Minä harmittelin että pian se katoaisi, ainakin ennen kuin ehtisin saada kameran esiin, joten en edes yrittänyt. Ei se mennyt minnekään, tuijotti vain. Minua pelotti, ja samalla olin lumoutunut eläimen uljaudesta. (Pöllö on kuulemma voimaeläimeni. Siltä se tuntuukin, pystyn samastumaan helposti tuohon öiseen erakkoon josta ei oikein tiedä kenen puolella se on. Jopa Puolen hehtaarin metsän turhantärkeä mukaoppinut Pöllö tuntuu jotenkin perin läheiseltä.)

Unissani olin myös remontoimassa lapsuudenkotiani, purkamassa vanhaa romuvarastona käytettyä autotallia, josta yllättäen löytyi kaikenlaisia aarteita. Kaiken roinan alta paljastui 70-lukulaisen värikkääksi kunnostettu harrastustila, jossa oli pimiö. Koko ajan tunsin nenässäni vanhan autotallin tuoksun, vielä herättyänikin.

En olisi halunnut herätä.

vahvasti sensuroitu

Tänään kaupungilla ollessani (tummat lasit edelleen silmilläni) soitin hetken mielijohteesta vanhalle ystävälle, ja hetkeä myöhemmin istuimme kahvilan terassilla puhumassa eksistämme. Pahaa, lähinnä. Ystävälläni on taustallaan hyvin samankaltaisia mahdottoman parisuhteen vuosia kuin minullakin, enemmän vain. Tiedämme molemmat liian hyvin, millaista on luottaa ja pettyä ja olla jatkuvasti huolissaan, ja lopulta, eräänä päivänä, odottamatta, menettää luottamus lopullisesti. Ystäväni jaksoi rakastaa kauemmin kuin itse olisin ikinä kyennyt rakastamaan, mutta hän ei olekaan itsekäs ja äkkipikainen kuten minä.

Äkkipikaisuudesta tuli mieleeni, että olen ollut taas vähän tyhmä. En tosin vieläkään osaa sanoa, onko tyhmyyteni ollut laadultaan naiivia vai kyynistä, ja tuskin saan tietääkään.

Onneksi tulee viikonloppu ja humala. Lienee parasta poistaa muutama numero puhelimesta ennen lauantaita, ihan vain varmuuden vuoksi. Pyydän anteeksi jo etukäteen niiltä joiden numeron saa numeropalvelusta kun puoli kolmen aikaan yöllä alkaa kaduttaa.

aivan kuin kaikki olisi selvää

Yöt ovat käyneet taas ahtaammiksi. Puristun tähän pöydänreunan ja selkänojan väliin, on mahdoton tajuta ajan juoksua ennen kuin välimatka on kasvanut liian suureksi. Jään pimeän reunaan huitomaan pois karkaavien päivien perään. Ne pakenevat valosta toiseen, minä en välittäisi seurata; jos on pakko mennä auringonpaisteeseen, asetan suuret tummat lasit kasvojeni suojaksi. Onhan päiviä joina muistaa miksei oikeastaan ole tekemisissä maailman kanssa. Että kaikkeen on syynsä.

Ihmisten motiivit ovat läpinäkyviä lähes aina. Tunnen vain muutaman hyvän valehtelijan ja monta, monta huonoa. Itse en enää edes yritä naamioida ahneuksiani hyveiksi, myönnän auliisti olevani itsekäs. En osaa olla olevinani muuta. Teeskentelystä tulee niin tahmea olo, en halua kenenkään takertuvan valheideni siirappiin, en sotkea kaikkea mihin kosken. Lillukoot muut liistereissään, sokeriliemissään, kuorruttukoot yhteisen illuusionsa alle - minä en halua enää elää niin. Koskaan.

Huonoja lauseita. Huonoja aikoja. Miltei 2000 kasvotonta lukijaa ja alaston olo.

Onko piileskely naamioitumista? Minusta ei.

nightclubbing, we're nightclubbing

Tänään juopottelen Blogibaarissa. Tulkaa mukaan!

paheita

Lilith haastoi listaamaan asioita, joita tulee tehtyä liikaa. Paljastettakoon nyt joitain. (Helpompi olisi tosin keksiä asioita joita teen liian vähän, sillä niitä riittää.)

- Istun aivan liikaa tässä koneella tekemättä oikeastaan koskaan mitään hyödyllistä. Joskus saatan jopa avata tekstinkäsittelyohjelman, mutta kirjoittamisen suhteen tunnen olevani lähinnä Jack Torrance.

- Asioiden lykkääminen tuntuu vähän turhan luontevalta. Rästitöiden vuori hautaa minut alleen ihan pian. Vanhimpien deadlinet olivat toissa syksynä.

- Puhun itsestäni enemmän kuin kukaan ikinä haluaisi kuulla.

- Valitan koko ajan. Olen kuulemma perusnegatiivinen ihminen. Mutta kun mikään ei ikinä ole hyvin!

- Olen aina neuvomassa muita, vaikka ei olisi pyydettykään. Oikeassa oleminen on niin ihanaa!

- Vietän liikaa aikaa kotona. Pitäisi ulkoilla ja olla sosiaalisempi.


Haastan tähän meemiin kaikki ne, jotka löysivät omia paheitaan minun listaltani. Tunnustakaa!

nostalginen kirpeys

Ostan viimeisillä rahoillani omenoita torilta ja pyöräilen rantapuistikkoon lukemaan esseetehtävän pohjatekstiä. On vielä kesä, vieläkin! Aallokkoon ripotellut lokit keinahtelevat uneliaina ja valkeina, kaukaisen rannan puut häipyvät yleiseen sinisyyteen, kaislamättäät huojuvat tupeerattuina tuulessa jota ei vielä tarvitse paeta hihojen ja huivien suojiin. Haukkaan omenaa, ja kaikki lapsuuden ensimmäiset koulupäivät alkavat elää ympärilläni. Muistan ensimmäisen koulureppuni, sen punaisen, ja sinisen college-paidan joka ylläni aloitin toisen luokan. Seuraavan syksyn ensimmäisenä koulupäivänä luokan uudella pojalla oli samanlaiset housut kuin minulla, se oli noloa. Omenan kirpeys palauttaa mieleen sen kaiken, ja paljon enemmän: lyijykynien keltaisen maalipinnan, uusien pyyhekumien neitseellisyyden, miltä koulukirjat tuoksuivat kun ne avasi ensimmäisen kerran, jauhelihakeiton hajun käytävillä. Välitunnilla tuli kuuma, oli riisuttava pusero ja sitaistava vyötäisille. Takapihalla oli varjoisia kohtia puiden alla, mutta sinne ei saanut mennä. Keinujen kettingit vingahtelivat juuri oikein, eikä yksikään keinu maailmassa ole enää koskaan osannut äännellä niin kuin lapsuuteni koulunpihan keinut välituntisin. Aamut olivat viileitä, kotoa lähtiessäni nappasin puusta omenan evääkseni ja oikaisin pellon poikki, kävelin ohi kirjaston ja terveyskeskuksen hiekkatietä pitkin. Koulumatka kesti seitsemän minuuttia, sen laskimme uudesta rannekellostani naapurintytön kanssa, jolla oli sama etunimi kuin minulla. Kotimatkalla unohduin usein kirjastoon, minut tunnettiin siellä nimeltä, eikä kukaan sanonut mitään jos livahdin omin päin etsimään uusia kirjatuttavuuksia varaston puolelta. Sinisen kirjastokorttini lainaajanumero oli 2326, eikä lainarajoja tunnettu. Kannoin luettavaa kotiin kuin pikku Irja Kaarina Helakisan runossa: hän on lukenut monta kirjaa, varmasti ainakin miljoona. Kotiovella oli jo kova nälkä, omenaa ei enää tehnyt mieli.

Enää ei ole kotipihan omenapuita, talossa on asunut vieraita ihmisiä jo kahdeksan vuotta. Onneksi omenoita voi ostaa torin iloiselta myyjätytöltä.

when we pretend that we're dead

Näin pari vuotta sitten unta että olin kuollut ja päässyt taivaaseen. Taivas oli valtava kirjasto, jonka käytävillä hiljaiset ihmiset tutkailivat hyllyistä haalimiaan sana-aarteita. Itse päädyin musiikkiosastolle ja tapasin Jumalan, joka oli hajamielisen näköinen vanha mies. Hän pyyteli päätään raapien anteeksi sitä että DVD-valikoimaa oltiin vasta täydentämässä ja kaikki oli muutenkin vähän kesken. Minä aloin etsiä levyhyllyistä L7:n Slap-Happy -albumia, jota ei löytynyt. Jumala lähetti minut takaisin maan päälle etsimään kyseistä levyä. Ilmeisesti minut oli kutsuttu taivaaseen liian aikaisin.

Olen varma siitä, että taivas olisi nimenomaan kirjasto. Mitä muutakaan se voisi olla?

Aloin äsken miettiä, mitä tapahtuisi jos ostaisin itselleni sen puuttuvan levyn. Voi olla etten uskalla kokeilla.

tänäänkin itkin

En viitsi sanoa paljon, toistaisin vain samaa. Kaipaan siihen todellisuuteen jossa sieluni oli marimekkoyöpaitainen ja hyppeli elokuun auringon lämmittämillä kallioilla pehmeänä ja nauravaisena. En vain tiedä kuinka todellinen todellisuus se oikeasti oli. Kuva värittyy niin lempein sävyin vuosien mittaan.

Aion kuitenkin ryhdistäytyä. Jos mielestäni ei ole mihinkään ja sielukin vain lilluu nostalgiassa, voin kai vaatia edes ruumiiltani jotain?

leikisti

En itke, sanoin vasta, ja kuitenkin tänään kadulla vastaantulijat katselivat hullua kyynelehtivää pyöräilijää. En tiedä mistä lähteestä ne pisarat olivat peräisin, jokin vain tuntui niin, eikä surumieli ollut sillä hetkellä nautinto niin kuin se nyt taas on. Mutta terveydeksihän itku on, se kertoo jonkin vielä liikkuvan alla kaiken sen eleettömyyden. Se olikin ensimmäinen itku kesäkuun jälkeen, eikä edes johtunut menneestä vaan tulevasta. Ja kuka käski kuunnella taas vääriä levyjä?

Minun piti eräänä päivänä sanoa jotain Jumalasta, ja samana päivänä Lila oli kosketellut aihetta omassa blogissaan. Hän pohti, onko uskonto bloggaajille tabu, jotain liian henkilökohtaista ja intiimiä, kun siitä juuri kukaan ei tunnu kirjoittavan. Omasta puolestani sanon, ettei. Helppo sanoa kai kun en ole koskaan uskonut jumaluuksiin, minkäänlaisiin. Olen aina ollut ylpeä siitä etten ole huijattavissa muinaisten legendojen alamaisuuteen, noudattamaan julmien jumalien mielivaltaisia sääntöjä, mutta nyttemmin suhtautumiseni on muuttunut hieman. En tiedä, olenko sittenkään niin fiksu. Ehkä olisin onnellisempi jos uskoisin? Ehkä en olekaan tarpeeksi viisas ja näkevä ja varsinkaan väkevä raivatakseni omat polkuni halki maailman tiheikköjen?

Olen hyväksynyt ajatuksen Jumalasta, mutta ainoastaan eräänlaisena lyyrisenä ulottuvuutena ihmiskuvassani. Rakastan mytologiaa (vaikka tunnenkin sitä huonosti), ja leikittelen mielelläni arkkityypeillä, jollaisena näen Jumalankin. En hetkeäkään usko fyysisen Jumalan olemassaoloon, luomiskertomukseen ja kaikkeen siihen. Uskon Jumalaan ihmisen selityksenä olemassaololleen - ja toisinpäin. Ajattelen mielelläni, että ihmiset ovat Jumalan alter egoja, naamioleikki jossa Hän itse näyttelee kaikki roolit. Improvisoiden, huvitellen, kyllästyen. Kokeillen, mitä tapahtuu. Ei pahantahtoisesti, vaan kokonaan eläytyen, etsien itseään jokaisesta luomuksestaan. Luonnostellen omaa kuvaansa, joka ei koskaan voi tulla täydelliseksi koska me olemme epätäydellisiä. Jos Jumala saisi kuvansa valmiiksi, Hän tuhoutuisi, niin kuin ihminenkin täydellistyy vasta kuollessaan.

Maailman uskonnoista buddhalaisuus viehättää minua eniten kaikessa viisaudessaan. Fanitan Buddhaa, mutta en tunne hänen tietään tarpeeksi hyvin astuakseni sille. Aion ottaa selvää, ja jos tuntuu siltä, seuraan opasteita. Mieleni on avoin. Ateismini on vaihtunut uteliaisuuteen, se olkoon kasvun merkki eikä taantumisen (niin kuin nuorempana olisin ajatellut). Ehkä kaikki vaihtoehdot ovat mahdollisia, jos mieli on vilpitön. Mutta onko se?

valveilla, ehkä

Nukahdin vähän ennen kahdeksaa aamulla. Tällainen eläminen ei voi kovin hyväksi olla. Mutta testi sai iloiseksi:


You're Agent Albert Rosenfield, the snide and
superior forensics expert. Your tongue is
sharper than your scalpel, and it doesn't take
long for people to start hating you for your
supercilious quips, but you are the very best
at what you do. You don't suffer fools gladly,
but you give respect when it's due. In fact,
you're a good guy at heart, but so wedded to
your sarcasm that you can rarely stand to treat
people kindly.


Which Twin Peaks character are you?
brought to you by Quizilla

rajattu tila

Yhtäkkiä olen aika sanaton. Epäilen välillä, että ero alkaa vihdoinkin tuntua, että olen masentunut. Että pitäisi tehdä jotain, uskoutua tai hakeutua tai tukeutua, luoda yhteys ja pitää sitä yllä, jaksaa kiinnostua ja kiinnostaa, kuulla puhetta monesta suusta yhtaikaa ja osallistua. Mutta juuri siihen ei ehkä ole voimia. Hapuilen, kiinni en saa. Katkeilen ja unohdun, aamuyöstä havahdun tajuamaan etten taida herätä ajoissa tänäänkään. Elän eristäytynyttä puolielämää niin syvällä ettei ainutkaan väre yllä pintaan asti.

Minua sanotaan synkkämieliseksi, mutta se on vain yksi tapa olla minä. Ei se ole rooli, se on väylä, niin kuin kaikki todelliset ominaisuudet ovat. Kaikki itsessäni hyvänä kokemani kytkeytyy melankoliaan. Yö on kaunis ja henkilökohtainen tila, yksityisalue jonka pimeys rajaa. Päivällä kaikki on julkista ja näkyvissä, valoisa mieli on jokaiselle avoin. Se on suloista ja ihailtavaa, mutta minua viehättää enemmän yön intiimiys, tumman mielen hämärästi valaistut huoneet joihin kutsutaan harvat ja valitut. Kaltaiset.

En edelleenkään sure eroa sinänsä, enkä kaipaa eksääni. En nähnyt koko ihmisen sielusta vilaustakaan yhteisinä vuosinamme, mielemmekin majailivat eri kerroksissa kai. Lopulta ainoa yhteisyys perustui kehojen läsnäoloon samassa tilassa. Toivon ihan tosissani, että hän löytää vielä jonkun avaamaan ne solmut joihin minä sotkeuduin ja uuvuin; toivon jonkun löytävän väylän hänen sieluunsa.

En sure eroa miehestä joka ei ollutkaan se jona hänet halusin nähdä. En kaipaa hänen käsiään vaan käsiä yleensä, en hänen sanojaan vaan kaikkia sanoja.

Huomenna on sunnuntai ja rauha puutarhassa. On mentävä ulos, vien itseni kävelylle yöllä, jollei kukaan muu sitä tee.

olen paha, niin paha

The Dante's Inferno Test has banished you to the Seventh Level of Hell!
Here is how you matched up against all the levels:

Level	Score
Purgatory (Repenting Believers)	Very Low
Level 1 - Limbo (Virtuous Non-Believers)	Very Low
Level 2 (Lustful)	Very High
Level 3 (Gluttonous)	High
Level 4 (Prodigal and Avaricious)	Moderate
Level 5 (Wrathful and Gloomy)	Very High
Level 6 - The City of Dis (Heretics)	Very High
Level 7 (Violent)	Extreme
Level 8- the Malebolge (Fraudulent, Malicious, Panderers)	High
Level 9 - Cocytus (Treacherous)	High

Take the Dante's Inferno Hell Test

En nuku öisin. En herää aamuisin.

ohi

Makasin illalla sängylläni päiväpeiton päällä ja annoin musiikin viedä. Jouduin ihmeelliseen tilaan unen, valveen ja unohdetun välillä, paikkaan jossa kaikki menneinä syksyinä koetut tunteet huuhtoivat ylitseni melkein psykedeelisen voimakkaina. Vain syksy pystyy tähän, syksy ja musiikki. Kesäheilat ovat jääneet, kepeä lanteenkeinautus vaihtunut lohduttomiin säveliin ja murheessa velloviin lyriikoihin. Se kuuluu asiaan, se on parasta syksyssä. Pimeys, sade, kynttilänvalo. Tai avara, kirkkaan sininen taivas, värikkäät lehdet ja kirpeä, puhdas ilma.

Pahinta syksyssä on harmaa taivas. Harmaus on pahinta elämässäkin, niin painavaa ettei se harteillaan voi kulkea pystypäin. Se valuu alas taivaalta ja kietoo massansa ympärilleni, sitoo kädet ja jalat ja mielen, pysäyttää liikkeen, tukahduttaa sielunkin. Harmaus on ei-mitään, ei-valoa, ei-pimeyttä, ei-olemista. Se asettuu valon ja pimeän väliin ja jää olemaan, venyy ja laajenee ja tihkuu apatiaa. Jo siitä kirjoittaminen saa masentumaan, käsi herpaantuu ja vetäytyy pois näppäimistöltä, hapuilee voimattomana tavoittamattomia sanoja.

Olen ollut sairaana taas, siksi hiljaisuus. Kesä on nyt ohi ja arki alkaa, enkä tiedä millaiseksi elämäni seuraavien kuukausien aikana muodostuu. Tunnen jonkinlaista pelkoa kai, tai ehkä olen vain väsynyt. Aina vain väsynyt.

menu

Tein linkkilistan blogeista, joita olen tilannut jo jonkin aikaa. Mainittujen lisäksi seuraan muitakin blogeja, ja varmasti unohdin listastani joitakin jotka olisivat ansainneet paikkansa siinä. On hienoa, että ihmiset kirjoittavat. On mielenkiintoista vierailla tuntemattomien ajatuksissa. Jotain perin tuttua tulee aina vastaan.

perillä

Se voisi olla valmis. En saanut siitä hyvää valokuvaa, valaistusolosuhteet ovat kehnot. Radiohead soi maalatessa, erityisesti Street Spirit (Fade Out) moneen kertaan.

Ehkä siellä näyttää tuolta. Sielussa siis. Matka oli ainakin mukava.

voi olla niin

Toisinaan virheet eivät olekaan virheitä, vaan uhkarohkeita mutta välttämättömiä suunnanmuutoksia matkalla sinne minne on tietämättään aina halunnut mennä.

Jos antaa vaiston viedä, voiko virheitä edes tehdä?

piiloon

Yksi syy siihen ettei minusta ehkä ole taiteilijaksi on se, että minulta odotetaan jotain muuta kuin mitä haluan antaa. Ihmiset pitävät taidokkuudesta, nokkeluudesta, tunnistettavuudesta, söpöydestä ja näppäryydestä - mielen tuotoksista. Sielun kuvat sen sijaan ovat vieraita, ne ohitetaan pikaisesti ettei tarvitsisi keksiä sanottavaa. Jokainen haluaa seinälleen suloisen nallekarhun, koska se sopii lastenhuoneen sisustukseen, mutta sielunmaisemani näyttää liian rumalta ja kömpelöltä kehystettäväksi.

Ehkä kyse onkin vain siitä ettei sielun kuvaamiseen ole tekniikoita, ei välineitä, ei sääntöjä joita seurata. Sielu on itsenäinen toimija, se tulee mukaan työhön jos sitä sattuu huvittamaan. Se on niin uusi ettei ole löytänyt muotoaan vielä.

Tai sitten sieluni on ruma ja kömpelö. Sekin on mahdollista. Pitäisikö ruma sielu vangita ja piilottaa? Kenen katseita se kaipaa?

"won't you please worship me
won't you love what I adore
I'm alone in my soul
I betrayed rock 'n' roll"

päivät kuten tämä etenevät kuten nämä

ihmeparantuminen

Machinan suhteen tapahtui klassinen sano-se-ääneen-ja-ongelma-katoaa -ilmiö: Päätin ihan itseäni ärsyttääkseni kokeilla, toimisiko levy sittenkin, ja niinhän se soi täysin moitteettomasti alusta loppuun asti, ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen. Siis yksi syy vähemmän olla surullinen. Enkä olekaan, kunhan haikeilen. Melankolia on ihanaa, siksi syksy on tervetullut kaikesta huolimatta.

lihan ilot

Täällä saa kulumaan tovin jos toisenkin. Bug-Eyed Earl on lempihahmoni, reipashenkinen psykopaatti Milkman Dan tulee hyvänä kakkosena.

Oikeasti minun piti siivota. Jo eilen.

sanoja joita

Tänään suren asioita joilla ei ole merkitystä kenellekään muulle kuin minulle. Suren esimerkiksi sitä, että Smashing Pumpkinsin Machina -cd on niin vaurioitunut ettei sitä pysty kuuntelemaan. Se kai soi liian usein liian hämärissä olosuhteissa aikoinaan, lepäsi jossain muualla kuin kotelossaan, kulki naarmuttavien, kunnioituksettomien käsien kautta. Haluaisin kuunnella sitä nyt, se on syysauringon, onnellisen irrallaanolon ja valtavan, kohteettoman kaipauksen levy.

Suren myös unohtuneita sanoja, sähköpostien katoavaisuutta, sitä etten ole tallentanut tärkeitä lauseita minnekään. Kokonaisia universumeja on luotu ja vapautettu tyhjyyteen jossa kukaan ei niitä näe eikä muista.

Pieniä suruja, merkityksellisiä vain jos päätän niin.

Olen nyt hetken vain itselleni. Lapsi kiipesi isänsä autoon naama onnesta sykkyrällä ja komensi äidin pois, HETI pois. Ei kai voi kuin nauraa, kun tietää miten luja on halaus ja miten paljon kerrottavaa kun taas perjantaina nähdään.

Lomapäiviä on enää muutama jäljellä.

immerse your soul in love

Minulla on uusi nojatuoli tässä tietokoneeni edessä. Ei tarvitse enää istua lattialla, ja ikkunasta näkee kaistaleen maailmaa - askeettisia 1970-lukulaisia tiilitaloja, puita, sateen. Keskellä kaikkea tuota seisoo korkea mänty, ryhdikkäänä ja varmana. Pidän männyistä, niissä on jotain karua ja ikuista, ne ovat sielultaan enemmän sukua kiville kuin lehtipuille.

Lempipuuni on silti vaahtera. Tammikin on hieno, ja kukkiva kirsikkapuu. Oikeastaan pidän kaikista puista, paitsi haavasta ja lepästä, ne ovat jotenkin epäilyttäviä luonteeltaan. Puut inspiroivat minua, varsinkin harmaan marraskuun usvassa, muutamaa hetkeä ennen kuin ensilumi peittää pakenevan syksyn jäljet näkyvistä. Alastomia oksiaan ojentelevissa puissa on jotain riipaisevaa. Sellainen lohduton kauneus kutsuu puoleensa, astelemaan sumun sisään taakseen vilkuilematta. Katoamaan.

Mutta nyt ei ole marraskuu. Auringonpaisteessa on vielä lämmin, mutta vilu hiipii iholle heti kun varjot pitenevät. Sade ei enää herätä eloon, se on muuttunut määrätietoiseksi tuhon välineeksi, sormenpäistä konekivääriksi. Ensin se helli ja sammutti janon, virkisti ja sai kesän kukoistamaan, mutta nyt sen ote on toinen, se hukuttaa kesän ja huuhtoo pois. Värit alkavat käydä väsyneiksi ja hysteerisiksi kuin laskuhumala. Yöllä huoneet ovat pimeitä jo.

Mutta auringonpaisteessa on vielä lämmin.

Minulla on ollut hienojakin oloja tänään, vaikka päivä menikin enimmäkseen ohi. Luin viime yönä loppuun Kirjoituksia kellarista. Hätkähdyttävä kirja, ja jotenkin niin tuttu, vilkaisu pimeään peiliin. Tänään kävin kirjastossa lainaamassa buddhalaisuutta ja taolaisuutta käsitteleviä teoksia, ja vähän Jungia. Rakastan Jungia. Oikeastaan rakastan tänään aika monia, niin käy usein luettuani oikeanlaisen kirjan: muistan ketkä maailmassa ovat minun ihmisiäni ja olen onnellinen siitä että he ovat. Siksi otsikko.

paineet

Olin ulkona päivällä, ja hämmästyin siitä että siellä vieläkin oli kesä. Jotenkin kuvittelin syksyn tulleen kun kaikki siitä puhuvat, haaveilevat teenjuonnista iltaisin ja villatakeista, kynttilänvalosta ja käpertymisestä ja siitä että saa vetäytyä kotiin ja olla. En ymmärrä oikeastaan, mutta minun kesäni ei olekaan ollut suorittamista. Käytännössä olen ollut lomalla neljä kuukautta tekemättä mitään, koko pitkän kevään ja kesän, ja minulle syksyn saapuminen tarkoittaa suorituspaineita, päätösten tekoa ja pakottautumista, kauhua siitä että vihdoinkin joutuu myöntämään itselleen ettei pystykään. En halua syksyn tulevan, tänä vuonna se ei ole lohdullinen ja suojeleva, pelottava vain. Ei pitäisi pelätä näin, mutta olen avuton.

En nuku vielä vaikka kello on paljon, aamulla on herättävä aikaisin, noustava junaan ja tarjoiltava lapselle kesäinen Helsinki sellaisena kuin sen itse joskus koin, kaikki äänet ja maut ja tuoksut, ja merituuli hiuksissa.

Viime yönä unessani oli käärme, mutta se oli vain rantakäärme - iso tosin, valtava, ja sen niskalaikut välkkyivät kullankeltaisina kuin hätävalot, mutta vaaraton se oli joka tapauksessa. Vai oliko? Ehkä se oli naamioitunut. Ei niistä tiedä.

kauhuja

En ole kai kovinkaan monta kertaa elämässäni nähnyt niin ahdistavia unia kuin olen nyt nähnyt kahtena yönä peräkkäin. Unien toisena keskushahmona oli molemmilla kerroilla sama henkilö, eräs josta en osaa sanoa mikä hän minulle on. Meidän välisemme suhde ei ole määriteltävissä millään tunnetuilla termeillä, tai ehkä jonkinlainen diagnoosi olisi korkeintaan mahdollinen. Sanoista on pitkälti kyse kai, aina on kyse sanoista, tavalla tai toisella.

Aioin kirjoittaa uneni kokonaisuudessaan tänne, mutta ne olivat liian karmeita ja henkilökohtaisia. Visuaalisia myös, ja tulvillaan hauskoja yksityiskohtia, mutta hirvittäviä kaiken kaikkiaan. Toisen unen lopussa minut johdatettiin ansaan: nousin kapenevia portaita ihmismassan mukana, mutta portaiden yläpäässä oli jäljellä ainoastaan minä ja muutamia pikkutyttöjä. Pieneltä ylätasanteelta ei ollut muuta tietä pois kuin kolme puista luukkua, joista kulkemalla joutuisi varmaan kuolemaan. Kääntyessäni katsomaan taakseni näin kahden sotilaan seisovan tytöistä pienimpien vieressä, ja kun käänsin selkäni heille hetkeksi, he katosivat. Jäin kahden muun tytön kanssa tutkimaan pakomahdollisuuksia, mutta niitä ei ollut, oli vain ansoja. Koko torni oli jonkinlainen keskitysleiri, ja mitä ylemmäs oli kiivennyt, sitä kamalampi kuolema olisi edessä. En ehtinyt päättää mitä tekisin - heräsin massiiviseen päänsärkyyn joka meni ohi vasta loppuillasta. Kauhea uni. Kauhea päivä.

Pitäisi mennä nukkumaan, mutta.

haikailuja, kaipailuja

Olen ollut pari päivää sairaana ja nukkunut katkonaista tärinäunta tietämättä palelenko vai olenko kuumissani. Yöllä ei enää tuntunut kuumeiselta, mutta mittari näytti yli 38 astetta kuitenkin. Näin käytin viimeiset omat lomapäiväni - lapsi tulee kotiin tänään. Tietysti olen ikävöinyt häntä, olisin vain halunnut viettää viikkoni jotenkin eri tavalla. Eri paikassa, ehkä, en täällä hiljaisessa huoneessani ensin krapulan, sitten kuumeen armoilla.

On asioita joita kaipaan parisuhteesta. Sairastaessa niistä päällimmäiseksi nousee hoivan kaipuu, se että joku huolehtii ja on, kun itse on hauras ja vapiseva ja houreiden kourissa. Mikään ei rauhoita tuskaista oloa niin kuin hellä niskahieronta sormenpäillä ja kevyt puhallus lämpötilanvaihteluista nihkeälle iholle. Niitä ei enää ole tarjolla. (Tosin kiltti ex minulla on, kävi apteekissa ja kaupassa puolestani, onneksi, sillä ilman banaaneja ja soijavanukkaita ja muita pehmeitä, lohdullisia ruokia ei kerta kaikkiaan voi sairastaa.)

Toinen, oikeastaan tärkein asia on iho. Voisin kai aivan hyvin elää erakkona lopun ikääni, mutta ihoon olen auttamatta koukussa. Tai oma ihoni on, jopa siinä määrin että pelkään sen jonain päivänä kuoriutuvan yltäni ja kietoutuvan ensimmäisen vastaantulijan ympärille. Iho on kaikkein suurin addiktioni, se menee jopa sanojen edelle. Voin unohtaa kaiken puhutun, mutta kosketuksia en unohda. (Toisaalta tuntoaistini ei enää ole entisellään, ihokaan ei enää tunnu niin. En tiedä turruinko tunteettomina loppuaikoina vai jo aiemmin, onko ihoni muuttunut vaativammaksi vai vain väsyneeksi. En tiedä, onko tuntumattomuus kroonista vai palaanko vielä ennalleni.)

Kolmas asia, jota kaipaan, liittyy sekin ihoon ja läsnäoloon. Viereen nukahtaminen on yleensä vaivalloista, mutta vierestä herääminen taivaallista, ainakin jos ei tarvitse lähteä minnekään. Pitkinä kiireettöminä aamuina hidasta silmien aukomista ja paljon unenlämpöistä ihoa, hetkittäistä torkahtelua ja koko ajan sen aistimista, että toinen on siinä eikä halua muualla ollakaan. Onnellisuus siitä, että herää juuri sen ihmisen vierestä, ei kenenkään toisen. Ei sellaisia aamuja enää ollut pitkään aikaan.

Neljäs asia, vieläkin kaukaisempi, oikeastaan niin kaukainen ettei sitä kunnolla muistakaan (vaikkei unohtaakaan voi): Se aika, kun ei vielä kunnolla tunneta eikä varsinaisesti olla pari, mutta yhteisiä tunteja on takana kymmeniä, puheen ja ihon tunteja, ja hiljaisuudenkin. Kun ollaan tukevasti ihastuttu jo, peruuttamattomasti, ja halutaan tietää toisesta kaikki mahdollinen. Se aika, kun mahassa vielä on perhosia, kun oma peilikuva toisen silmissä on kaunis ja ihmeellinen. Se aika, kun hullaantuminen alkaa muuttua rakastumiseksi ja varmuudeksi siitä ettei toinen lähde vaikka sille kertoisi mitä.

Viides asia saa vähän surulliseksi. Sitä pakahduttavaa yhteisyyden ja läheisyyden tunnetta, jonka lapsi toi tullessaan, en voi jakaa enää kenenkään kanssa. Olen kuitenkin onnellinen siitä, että olen kerran sen saanut kokea. Tiedän ainakin, että osaan rakastaa.

epätietotoimisto

Voi surkeus. Olen menettänyt jo kaksi tilaajaa viime vuorokausien aikana. Johtuuko tämä kännibloggauksista vai huonosta taiteesta? (Juuri tämän takia epäröin liittyä blogilistalle - ei pitäisi ajatella tällaisia asioita ollenkaan, mitä väliä sillä on lukeeko tätä kukaan?)

En ole kirjoittanut mitään, koska olen keskittynyt muihin asioihin. En ole ajatellutkaan oikein mitään, nähnyt vain painajaisia vaarallisista tilanteista ja petollisista ystävistä. Kaikki on jotenkin katkonaista, krapula kestää monta päivää, viikko on hiljainen ja autio. Kaipaan jonnekin pois, vanhaan Eurooppaan tai kauas itään, kulkemaan kasvottomana ajattomilla kujilla. Toisaalta tulisin onnelliseksi jo järvestä ja savusaunastakin, onhan kesä.

Kiva ihminen soitti tänään. En osannut sanoa oikein mitään. Niin se menee, en minä osaa puhua, en puhelimessa varsinkaan. Kuinkahan monta elämää olen hukannut olemalla hiljaa?

testikuvaa

Kas näin. Jos tämä nyt toimii kuten oli tarkoitus, vieressä pitäisi näkyä kuva keskeneräisestä maalauksesta. Jännittävää.

- - -

Näyttäisi toimivan, ainakin minulla. Hienoa! (Olen siis vihdoinkin ottanut merkittävän askeleen elämässäni ja ryhtynyt digikameran omistajaksi. Kuvaterrorin aikakausi on alkamassa! Onneksi en sentään hankkinut kamerapuhelinta.)

tunnustus

Olen vieläkin humalassa, enkä vieläkään nuku - tämä lienee rappiota, tai valaistuminen. Ilta oli absurdi kaikin tavoin, eikä siitä sen enempää. Sain hymyillä nätisti kivalle ihmiselle ja puhua elokuvista.

Silmät painuvat kiinni. Tällaisissa kesäaamuissa on jotain, niin kuin pensaiden kaikki laulavat linnut aamulla ennen seitsemää tai sinne päin. On onnellista, ja samalla ei.

Katsotaan näkymää uudelleen herättyä.

repeat

"Tää on aika hieno. Tää on kaunokirjallisuutta!"
"No sä editoit sitä!"
"Mun täytyy kirjoittaa tääkin. Kannattaa vaan olla hiljaa. Sun pitää perustaa oma blogi jos sä haluut vielä puhua!""

2,0 ./..

Oooooh. Neiti Tosikko on juovuksissa ja lähtee kohta baariin! Palannen yöllä tilittämään huomioitani elämästä, ja tiedän ettette malta odottaa!

"Mitä mä kirjotan tänne blogiin?"
"Äää.. emmä tiedä"
"No sano nyt jotain!"
"No ku sä kirjotat niin hienoo ja proosallista niin emmä osaa, en mä sano mitään."
*napnapnapnapnap*
"Mitä sä kirjotat?"
"Mä kirjotan kaiken mitä sä sanot."
"HahahahaHAHAHAAAAAA!!!!!"

muuri

Jos julkeaa päivänä eräänä julistaa oloaan hyväksi, saa siitä varmasti rangaistuksen viimeistään seuraavana. Tänään ovat turhautuminen, sujumattomuus, olemattomuus ja tarkoituksettomuus yhdistäneet viheliäiset voimansa ja käyneet massiiviseen hyökkäykseen kaikilla rintamilla. Olen kyvytön, se lannistaa. Lisäksi tuntuu väärällä tavalla yksinäiseltä, siten että koko ajan muistaa, ettei kukaan juuri nyt kaipaa ja ettei enää ole ykkösvaihtoehto kenenkään elämässä. Kai voisin tuntea edes jonkinlaista vaatimatonta ylpeyttä siitä, etten ainakaan ole vastuussa kenenkään sydämen haavoista, mutta sellainen olisi toki teeskentelyä. Minähän haluan upottaa kynteni sydämiin.

Huomenna juon itseni tainnoksiin, toivon. Olen ikävöinyt oikeanlaista humalaa, sellaista paheksuttavan estotonta ja röyhkeästi kikatuttavaa ääliökänniä, joka jatkuu aamuun asti pöydillätanssimisvahvuisena, eikä johdata viidennen tequilan jälkeen puhelinterrorisession kautta vieraan vessan lattialle sammumaan. Kaipaan hauskaa, hauskaa on nykyisin aivan liian vähän.

esiin

Nukuin pitkään, liian pitkään, ja päivä oli jo ohi kun havahduin. Nyt pitäisi aloittaa, olen jo juonut kahvia teetä kahvia, kädet vapisevat mutta eivät liikaa, aivan hyvin voisin tarttua kynään tai siveltimeen. Tämän on oltava pelkoa, ei mikään muu este ole koskaan näyttänyt näin taivaitahipovan korkealta. Kaikki on selvillä, kaikki muu: muoto, väline, materiaali, ajatus, tematiikka, värit, esillepano. Vain pelko kehystää ideani ja saa ne hylkimään toisiaan, ja mitä päättäväisemmin yritän liittää niitä yhteen sitä kauemmas ne toisistaan sinkoavat.

Voisin kuvata pelon, mutta se haluaa piileskellä, pysyä takana peilien, kankaiden, ikkunoiden. Jos kutsuisin sitä, murtautuisiko se esiin? Läpi kankaan, kuin nyrkki tai tuntematon elämänmuoto? Kuin kuolema?

Vai pysyykö se ikuisesti piilossa, leviääkö vain salassa homekasvuston lailla? Onko minun itse revittävä julkisivuni löytääkseni sen?

Ja mitä sitten tapahtuu?

valomerkki

Yö tuo levottomuuden. Juna ajaa läheltä ohi, kuu on hullu ja keltainen, poltan kynttilöitä enkä jaksa keskittyä. Öisin en voi maalata, sillä valoa ei ole tarpeeksi. Yksin on tylsää katsoa elokuvia, asunto on liian iso, en osaa päättää missä huoneessa olisin, päädyn käymään pitkän mesekeskustelun hyvässä seurassa.

Vuosi on kulunut niin nopeasti, että muistan vieläkin miltä hotellin lakanat tuntuivat ihoa vasten. Ehtivätkö rakot varpaissani jo muka parantua? Ihana Amsterdam, en ole unohtanut hetkeäkään. Miten voikin hullaantua niin, ensisilmäyksellä, rakastua jopa. Ei koskaan ihmisiin, mutta paikkoihin!

Joskus palaan sinne vielä, yksin.

soittolistalta

This Mess We're in

Can you hear them?
The helicopters?
I'm in New York
No need for words now
We sit in silence
You look me
In the eye directly
You met me
I think it's Wednesday
The evening
The mess we're in and

The city sun sets over me

Night and day
I dream of
Making-love
To you now baby
Love-making
On-screen
Impossible dream
And I have seen
The sunrise
Over the river
The freeway
Reminding
Of this mess we're in and

The city sun sets over me

What were you wanting?
I just want to say
Don't ever change now baby
And thank you
I dont' think we will meet again
And you must leave now
Before the sunrise
Above skyscrapers
The sin and
This mess we're in and

The city sun sets over me


Tämä soi juuri nyt. PJ Harvey ja Thom Yorke, ihanaa!

sävelin

Kuvaamattoman hyvä olo. Aamulla taivaalta tihkui tahmeaa sokerilientä, mutta äkkiä ilma keveni ja sade muuttui sivelyksi. Istuin asuntoni hiljaisuudessa lukemassa blogeja tuntikausia, join teetä ja pidin kaikista ihmisistä kerrankin. Nyt viivyttelen siivouksen aloittamista - laitoin vihdoin levyllisen melankoliaa soittimeen enkä raaski käynnistää imuria ennen kuin kaikki laulut ovat soineet.

Olen hitaasti alkanut oivaltaa, ettei sieluni ole valuuttaa, sen arvo ei määräydy kysynnän mukaan. Ei sitä tarvitse säästellä ja pantata kuin salaisuutta. Minun tieni ovat omiani, eivät ne vie harhaan. Mitä muuta kautta olisin voinutkaan löytää tähän?

Viime syksynä tämän levyn kuunteleminen aiheutti vajoamista ja puristusta. Ei tänään.

valoja

Ehkä tänä yönä ei kuulukaan nukkua. On sellainen yö, että on todellakin välteltävä pimeiden peilien ohi kulkemista, sillä ei voi eikä halua tietää kuka sieltä ehkä katsoo vastaan. Tuntuu pahaenteiseltä, ei uhkaavalla tavalla vaan rauhallisen toteavalla, kuin kaikki hirveys olisi tapahtunut jo, ja nyt vain odottelisin viestintuojaa. Ei enää ole edes täysikuu - mistä tämä olo? (Pikainen tarkistus tosin osoitti kuun olleen täysi kello 14 iltapäivällä, ehkä se sittenkin on syypää.)

Kunpa ehtisi ennen syksyn tuloa viettää edes yhden tähtienkatseluyön! En edes muista milloin viimeksi olisin tehnyt niin, kävellyt pois kaupungin valoista, asettunut makaamaan avaruuden painon alle ilmakehän ja nurmikon väliin, piirrellyt sormillani kaaria taivaankanteen. Oliko sellaisia öitä koskaan? Kenen kanssa ne vietin?

Vuosipäivän, jota ei sitten ollutkaan, kunniaksi yksi kaunis muisto neljän vuoden takaa: Istumme pienen järven rannalla yön levittäytyessä ympärillemme. Jalat ovat pyöräilyn jäljiltä väsyneet ja heikot, nuotio ei ota syttyäkseen, takanamme nukkuu kiehtovan kammottava mustavetinen metsälampi. Meillä ei ole telttaa mukana, makuupussit vain. Hän herättelee tulta kärsivällisesti, kunnes nihkeät oksat viimein suostuvat antautumaan liekeille. Paahdamme vaahtokarkkeja ja puhumme mistä nyt puhua voi, hän on välissä minun ja pimeän, enkä pelkää. Arvailemme vastarannan valoja, kietoudumme lujemmin yhteen, aamuyöstä alkaa paleltaa. Nukumme uimarannan pukukopin kovalla lattialla, ja aamulla on minun vuoroni olla rohkea ja pelastaa. Tapan ampiaiset, ja kaikki on taas hyvin. (Ainakin siihen asti kun emme enää olekaan ollenkaan niin rakastuneita ja alamme muovailla toisiamme irvokkaiksi hirviöiksi, mutta se ei kuulu tähän muistoon.)

En kaipaa, mutta olen onnellinen että muistan.

vaienneista

Katkenneiden kirje- ja muiden ystävyyksien miettiminen saa hämilleen. Elämässäni on ollut niin monia upeita ihmisiä kiehtovine tarinoineen ja kuohuvine ideoineen, ja minä olen antanut heidän haihtua, litistyä kaapin perälle unohdettuihin kenkälaatikoihin kirjekuoripinojen väliin. En ole koskaan ajatellut miltä heistä on ehkä tuntunut kun en ole enää vastannut kirjeisiin, tärkeisiinkään. En ole koskaan ajatellut, että edes voisin tuntua miltään. En ole koskaan ajatellut, että minulla olisi niinkään väliä. Voi olla ettei olekaan. Silti itse muistan tarkalleen, ketkä olivat niitä jotka eivät vastanneet minulle enää. Muistan hylätyksi tulemiset, mutta hylkäämisiä en.

Vieläkin pyörittelen silmiäni muistaessani sen yhdenkin, jonka reaktio äitiytymisuutiseeni oli tyly tekstiviesti: Et voi vittu olla tosissas! - eikä hänestä myöhemmin kuulunut enää koskaan mitään. Parempi kai niin. Pahalta se tuntui silti. Olisiko reagoimattomuus tuntunut pahemmalta? Ainakin hän oli rehellisesti oma, mielistelemätön itsensä. Moni ei ole, ja ne tapaukset jättävät jälkeensä syvemmän hämmennyksen. Sekä teeskennellyn eläväiset, mutta myöhemmin turhaan tekohengitetyiksi tajutut, että hiljaisuuden giljotiinissa äkkikuoleman kohdanneet ihmissuhteet laittavat kyselemään vastauksettomia kysymyksiä.

Olenkohan itse kylvänyt sitä samaa epätietoisuutta yhtäkkisillä vaikenemisillani? Vai onko ollut helpotus päästä minusta eroon?

- - -

Tuntuu oudolta nähdä tämä päivämäärä numeroina. Vuosi sitten lausuin sanan, enkä vieläkään tiedä kuinka paljon silloin valehtelin.

sanasokeana

Mull' ei oo sulle mitään.
Sull' ei oo mulle mitään.
Ei mitään muuta kun nää sanat.
Me voidaan jatkaa ja jauhaa samaa,
jauhaa ja jatkaa samaa,
silti meill' jää vain nippu sanoja,
ei mitään tekoja.
Enkä saa edes koskettaa sua
ilman ett' siitä syntyis sanoja.
(Kauko Röyhkä)


Olen ollut tänään hyödyksi ja hyvä, lakaissut luudalla mummon ovenedustaa kuin Tuhkimo, sommitellut taulut seinälle harmonisemmin, keittänyt perunat ja tiskannut ja jutellut ja näyttänyt valokuvia. Nyt olen kotona, ja kaikki tekemätön hiiviskelee tietoisuuden seinustoilla, kaikki minkä kimppuun tänään oli tarkoitus käydä, kaikki mikä on siirrettävä taas kerran huomiseen, ainaiseen huomiseen.

Eilen olin surullinen, mietin elämääni ja ihmisiäni, näin selkeämmin kuin koskaan miten samanlaisena kaikki toistuu. Luin vanhoja kirjeitä, ja yksi pysäytti erityisesti. Siitä on kai seitsemän vuotta aikaa, seurustelin vaikean tapauksen kanssa; kirje oli yhteiseltä ystävältämme joka koetti varoitella minua ja saada ymmärtämään ettei kaikki ole niin kuin esitetään. Hän oli oikeassa, ja nyt vuosien jälkeen hahmotan rivien väleistä nekin sanat joille silloin olin sokea.

Otinko opikseni?

En tietenkään.

maku

Nukuin pitkään uneksien outoja unia. Sataa vähän väliä, eikä se haittaa ollenkaan. On kesä, ja niin kuin asiaan kuuluu, tällaisina päivinä istutaan parvekkeella lukemassa Olemisen sietämätöntä keveyttä maitokahvin ja tupakan maku suussa, sateen ja petunioiden tuoksussa. Niin oli jo vuonna 1994 kun luin kirjan ensimmäisen kerran, tietysti tajuamatta siitä juuri mitään. Teoksessa käsitelty ikuisen paluun teema vaikuttaa syvään: Palaan tämän tarinan ääreen aina uudelleen, se puhuttelee minua, mutta joka kerta eri tavalla. Painon ja keveyden suhde elämässäni on jatkuvassa muutostilassa, siksi kai astun kirjan maailmaan aina uudesta ovesta, huomaan ja ymmärrän eri asioita kuin aiemmin. Mutta sade, petuniat, maitokahvi, tupakka. Aina on jotain muuttumatonta.

Hain työhuoneelta maalaustelineen ja muita välineitä, nyt en voi enää pakoilla aloittamista. Ensi viikolla lapsi menee ehkä isänsä luo, saan tilaa ja rauhaa ja vapauden rytmittää olemiseni innostuksen ja työvireen mukaan eikä toisin päin. Tänään alkoi jo hahmottua jotain, lukiessani, olin jo unohtanut että lukeminen voi saada näkemäänkin. Mitä kaikkea olenkaan mahtanut unohtaa näinä vuosina? Mistä kaikesta olin jo luopunut? On ollut vaikeaa ymmärtää mennyttä nyt, sitä miten olin aikani rimpuiltuani valmis jättämään koko todellisen minäni vain löytääkseni paikkani, paikan joka ei edes ollut minun. Hulluutta sellainen on, teeskentely ja tukahtuminen ja sen vaatiminen toiseltakin. Uskaltaisinpa vannoa, ettei enää koskaan.

En vanno. Ikuinen paluu on avoin kaikkiin suuntiin. Nyt se on tuonut minut tähän, mutta mistä tiedän minne pelkoni minut vielä johdattaa?

aamukastetta, nokkosia

Nahkean päivän jatkeena valvottu yö, ihoon liimautuvat lakanat ja sekavaan uneen vajoaminen viimeiseksi tunniksi ennen kellonsoittoa. Aamuinen olo oli sanoinkuvaamaton, jotenkin sain itseni kasaan ja huojautettua suihkun alle heräämään. Pyöränkumi puhkesi viime viikolla, vein siis lapsen tarhaan rattailla ja kävin samalla kirjastossa. Seitsemän kilometriä kävelyä tällaisena aamuna ei kuulosta tavoiteltavalta, mutta oikeastaan en ole sen väsyneempi kuin eilenkään.

Uskomaton ilmasto. On niin kosteaa, ettei kaste haihdu lehdiltä - olisipa ollut kamera mukana, pensaat kimalsivat ihanan salaperäisesti. Tuoksui keskikesälle, tuoksui herukkapensaille ja apiloille, ja ison mäen korkeiden kerrostalojen kohdalla mieleen palasi jokin tuokio lapsuudesta kun ohitin koristeelliset istutukset - leijonankidat, liljat, akileijat - ja keski-ikäisen naisen joka käytti liian vahvaa hajuvettä. Joskus on ollut tällainen hiostavan kuuma kesäaamu, on menty junalla Helsinkiin mummin kanssa, on käyty ostoksilla ja kävelty puistoissa, asemalla on syöty vaniljapehmistä. Silloin Helsinki oli seikkailu ja aina erilainen, niin suuri ja kiehtova ja olemassa vain kesäisin.

Olen kaivannut sitä tapaa jolla lapsena tunsin kesän enkä pelännyt mitään, sitä miten olin kesässä kotonani aina. Nykyisin näen vain nokkoset ja hyttyset, ja vaikka haluaisinkin sukeltaa metsän viileyteen tai oikaista kasteisen heinikon läpi en tee niin kuitenkaan, koska odotan oikeaa hetkeä, oikeaa tilannetta, oikeaa paikkaa, eikä sellaisia tietenkään ole. Ei heittäytymistä voi suunnitella etukäteen, merkitä kalenteriin: "tänään olen spontaani, hurlumhei!" Elämäni on nykyään pelkkää lavastamista, olosuhteiden rakentelua ja pettymistä kun mikään ei sujukaan niin kuin halusin. Vielä murrosiässä osasin elää hetkessä, mutta sitten se taito unohtui ja tilalle tuli kaiken latistava kontrolli. Teen kaikesta vaikeaa, otan vakavasti. Pelkään niitä nokkosia niin.

Lainasin kirjastosta Olemisen sietämättömän keveyden, Dostojevskin Kirjoituksia kellarista sekä kirjan tilkkutöistä. Olisin lainannut paljon muutakin, mutta lainakatto tuli yllättäen vastaan. 50 lainaa on melko tiukka raja tällaiselle ahmatille. Jokohan lapsi kohta saisi oman kirjastokortin?

ei unta..

..vaan testejä.

Wicked Childin testiblogista löytyi kaikkea kivaa. Oikeastihan nämä eivät ketään kiinnosta, mutta mitäpä sitä ei tekisi lykätäkseen nukkumaanmenoa..

- - -


Alternative rock! You're the very interesting side
of rock... You sometimes reach the masses,
like Placebo, but mostly you're underground and
stay true to your musical roots... Just keep
what you're doing and churn out that good
stuff!

What genre of rock are you?
brought to you by Quizilla


- - -


Which Rock Chick Are You?

- - -

Tästä olen erityisen otettu:


I am Donnie, from "Donnie Darko." I'm
pretty troubled, yes.

Which Random Cult Movie Character are you?
brought to you by Quizilla

- - -


You are Form 9, Vampire: The Undying.

"And The Vampire was all that remained on
the blood drowned creation. She attempted to
regrow life from the dead. But as she was
about to give the breath of life, she was
consumed in the flame of The Phoenix and the
cycle began again."

Some examples of the Vampire Form are Hades (Greek)
and Isis (Egyptian).
The Vampire is associated with the concept of
death, the number 9, and the element of fire.
Her sign is the eclipsed moon.

As a member of Form 9, you are a very realistic
individual. You may be a little idealistic,
but you are very grounded and down to earth.
You realize that not everything lasts, but you
savor every minute of the good times. While
you may sometimes find yourself lonely, you
have strong ties with people that will never be
broken. Vampires are the best friends to have
because they are sensible.

Which Mythological Form Are You?
brought to you by Quizilla

- - -


Virginia Woolf: Orlando. You are a challenge, for
outer events, the outside world, the time etc.
play no importance to you. Your focus is in
writing, in gender issues, and inside your own
head. Self-analysis and exploration of yourself
as well as the outer world hold great
importance to you.

Which literature classic are you?
brought to you by Quizilla

- - -

Disorder	Rating
Paranoid:	Moderate
Schizoid:	Moderate
Schizotypal:	High
Antisocial:	High
Borderline:	Moderate
Histrionic:	High
Narcissistic:	Very High
Avoidant:	Very High
Dependent:	Low
Obsessive-Compulsive:	High
-- Personality Disorder Test -- -- Personality Disorder Information --

Mielenkiintoista.. olen kai häiriintyneempi kuin uskoinkaan.

- - -

Nyt sitä unta. Ihan todella.

puristuksissa

Kamala kamala päivä, juuri sellainen joka saa kaipaamaan syksyä ja koteloitumista. Taivas on pilvien peitossa, mutta myrskyä ei tule ei tule ei tule ei, ei tule mitään muuta kuin huono olo ja vielä huonompi omatunto kaikesta kiukuttelusta ja jaksamattomuudesta. Ilma ei saisi olla näin raskas. Koko oleminen on aivan mahdotonta. Edes kahvi ei auta, tekee vain ärtyneemmäksi. Voisipa olla olematta hetken.

peitettynä

Häpeäasiaa pohtiessani löysin muistikirjan loppuvuodelta 1998. Sattumoisin olin listannut sinne asioita joista kirjoitushetkellä tunsin häpeää. Listassa oli 60 kohtaa. Sittemmin tunne on jalostunut, tai piiloutunut. Sarkasmi suojaa häpeältä kuin morfiini. Olen muuttanut suhtautumistani, ihmisiin ja maailmaan. Joitain asioita ei silti sanota koskaan ääneen.

Minulla oli hienoja ajatuksia häpeästä, mutta en juuri nyt jaksa jakaa niitä kanssanne.

Vuonna 1998: En osaa päättää, olenko minä haava tässä maailmassa vai se minussa.

En vieläkään tiedä.

kehää pitkin

Vanhojen päiväkirjojen maailma alkaa murtautua jo uniinkin. Viime yönä uneksin kahdesta minut aikoinaan torjuneesta miehestä, joihin olin rakastunut pitkään ja vimmaisesti, ja olisin varmaan vieläkin jos he vain kuuluisivat elämääni. Unet olivat tiheitä ja intensiivisiä, leikkiä ja kiusoittelua ja lopulta sen tajuamista ettei mitään tulisi tapahtumaan. Heräsin kummalliseen oloon, melkein itketti.

Jatkoin yöllä entisten elämien halki rämpimistä. Luin muistikirjaani kuuden vuoden takaa, lauseet olivat jo parempia (vaikka selvästi Saarikoski-vaikutteisia) ja teoria irrotettu käytännöstä. Missähän vaiheessa jakauduin kahdeksi? Osa minusta haluaa uskoa rakkauteen ja pyyteettömyyteen ja siihen että onni on mahdollista minullekin ja minun kauttani muille, osa taas tuijottaa peiliin ja näkee todellisuuden. Ja tekee päinvastoin kuin pitäisi, ja päätyy vuosien kuluttua ajattelemaan samoja ajatuksia joita ajatteli ennen turhien yritysten ja itsepetoksen aikaa:

Kysyin kauan sitten, mutta minulle ei vastattu. Kieli on vaikea, vaikeampi kättä. Puhuisin kosketuksin, jos niillä olisi arvoa, mutta ei välitä hyväilyistäni pöytä, ei kynä, ei lusikka. Ei ole mitä koskettaa, ja oma iho palaa peiton alla. Valvon yön ja sulan poimuihin, tähdet liukenevat katossa aamun käsiin. Minua sohitaan logiikan kaksiteräisellä miekalla, yksi sivallus ja olen alaston; toinen - olen elossa. Pelottavaa olla niin itsestäänselvä ja tulkittavissa, piiloni olivatkin huonoja, niin kuin lapsen joka laittaa silmät kiinni ettei häntä nähtäisi. Yksikään yö ei ole edistystä, päivät ovat vain täytettä, minulla on liikaa tilaa.

Haluan elää sen päivän kun voin todeta sanoneeni kaiken minkä tahdoin sanoa, suupieleni ovat ivallisesti kun kirjoitan tätä, tiedän etten pysty, se siitä, vai ei? Huomenna voi olla huono päivä, päivät ovat vain päiviä ja sellaisina turhia.

- - Minun kirjaimeni eivät tanssi, ne menevät kuin mato.

- - Minä en halua elää tässä maailmassa. Haluan elää siinä maailmassa, jonka tunnen, niiden ihmisten kanssa jotka tunnen ja joita rakastan. Ja se maailma on enää vain paperilla, se on kansien välissä enkä minä pääse koskaan kansien väliin. - - Rakastan vain kuolleita ja kaukaisia, ja kun en usko rakkauteen, on hyvä näin: rakkauteni on puhdasta itsekkyyttä ja narsismia. Haluaisin oppia rakastamaan kaikkia ihmisiä. Vaihtoehto on viha. (Maaliskuu 1999)


Voikohan eksistentialismista parantua? Onko itsekkyys kroonista? Jos tuskaa ei voi poistaa, onko parempi lievittää sitä niin että sen kanssa voi elää vai lisätä sitä kunnes se käy niin sietämättömäksi että jonkin on muututtava?

Olen joskus miettinyt, millainen mielenlaatuni olisi jos en olisi koskaan eksynyt kuohuttavien taide-elämysten vaikutuspiiriin. Jos olisin aina kuunnellut vain hyväntuulista kesämusiikkia ja katsellut elokuvia onnellisin lopuin? Jos olisin kasvanut aina hymyilevien ihmisten joukossa, ollut aurinkoa ja vailla kaipuuta varjoihin? Tiedän jo että musiikki vaikuttaa mielialaani kuten valo tai valottomuus, kuten taivaan avoimuus tai harmaus, kuten tila tai ahtaus. Tuliko minusta tällainen, koska kuuntelin vääriä levyjä, vai johdattiko synnynnäisesti kiero mieleni minut melankolisen musiikin pariin?

Lapsi heräsi, on mentävä, mutta tänään palaan kirjoittamaan vielä häpeästä, jota näköjään minun lisäkseni on pohtinut myös Illuusia. Häpeä on ehtymätön tuhon lähde. Tunnen sen niin hyvin..

eleetön ilta

Tänään nukuin pitkään, herättyäni join teetä ja siivosin asunnon, ja illansuussa kävelin kaupunkiin kuunnellen musiikkia raivostuttavan epäkäytännöllisistä kolmen euron nappikuulokkeistani. Kävin entisen mieheni luona, hakemassa rahaa tietysti, sitähän me ahneet ex-vaimot teemme, ja totesin ettei mies todellakaan ollut viettänyt siivouspäivää - ilmeisesti kertaakaan sen jälkeen kun minä muutin pois. (Siitä on tänään kulunut tasan kuukausi. Uusiosinkkuuntunut mies saa kuukaudessa muutettua kaksion kaatopaikaksi.) Poistuin paikalta saman tien ja livahdin torin kautta rantaan mansikoita ja herneitä eväinäni.

Makasin nurmikolla tunnin ja palasin kaupunkiin. Kaupassa haahuilin koreineni varmasti kolme varttia, mikään ei tuntunut ostamisen arvoiselta mutta rahaa meni silti liikaa. Ex kyyditsi minut takaisin lähiöön, autossa puhuin taukoamatta mm. siitä miten tylsää elämäni on ja miten hienoa kuitenkin, kun saa kuunnella mitä tahtoo, jopa Ultra Brata ja Don Huonoja jos suinkin siltä tuntuu. Olimme musiikkiasiasta samaa mieltä - ex on oikein tyytyväinen kun en enää tahdo kuunnella mielitekomusiikkiani hänen stereoistaan, minä taas olen onnellinen siitä ettei kukaan hyökkää kotiini ja tunge soittimeen jotain tappojunkkaa jollaista mielestäni voi kuunnella ainoastaan epäilyttävissä (joskin kiehtovissa) olosuhteissa ja -tiloissa, ei -huoneissa, ainakaan arki-iltoina.

Olen viime aikoina alkanut uskoa, ettei ihmisten yleensäkään pitäisi muuttaa yhteen. Moni parisuhde pelastuisi sillä että olisi kaksi asuntoa - yksi sukkamytyille, pleikkaripeleille ja jääkaappiin homehtuvalle tuoremehunjämälle, toinen taide-elokuville, leivänmuruttomille pöytätasoille ja oikeille paikoilleen palautuville esineille. Yhteisestä kodista tulee helposti paikka jossa toinen aina tuntee olonsa vähän vieraaksi ja ylimääräiseksi, ei-kotoisaksi.

- - -

Ajatus katkeilee taas, melankolia vie mukanaan. Luovutan. Jos vaikka nukkumaan jaksaisi.

pinnallisuuksia

Seuraavan kerran kun alan sekoilla, laittakaa minulle luistimet jalkaan ja tyrkätkää matkaan. Mikään ei tee yhtä hyvää kuin hikoilu. Luistellessa alkaa aina hymyilyttää, jostain syystä parin kilometrin jälkeen antaa itselleen anteeksi kaiken mahdollisen - mitä väliä millään, tärkeintä on liike. 27 kilometriä ja olo oli aivan uusi, kaunis jopa, vaikka naama punoitti ja tukka sojotti joka taholle.

Olen alkanut pitää kasvoistani enemmän kuin aiemmin - ehkä niinkin paljon etten vaihtaisi niitä toisiin vaikka tulisi tilaisuus. En ole mikään kaunokainen, ennemminkin sillä lailla omituisen näköinen, että jotkut pitävät rumana ja toiset hurmaantuvat. (Useimpien mielestä kai näytän ärsyttävältä, eikä se enää nykyään haittaa, ärsyttäminen on kuin onkin viihdyttävää ja antaa vallantunteita.) Nuorempana olisin halunnut olla soma prinsessa, nykerönenäinen ja suurisilmäinen, kissanpentuilmeinen. En ollut. Tuskin edes olen kaunistunut vanhetessani, makuni on vain muuttunut.

Olen yllättäen yksin kotona, lapsi lähti mummolaan pariksi yöksi. Tällainen äkillinen tilaisuus olla itsekseen hämmentää, en osaa tehdä mitään hyödyllistä. Katsoin lähes itkettävän upean elokuvan ja kirjoitin metreittäin sekavia sanoja vastaukseksi vähintään yhtä vuolaaseen sähköpostiviestiin. Päivemmällä luin vanhoja päiväkirjojani, kymmenen vuoden takaisia, nolostuttavia vilpittömyydessään ja kirjallisessa laaduttomuudessaan. Kirjoituksista näki suoraan, mitä viimeksi oli tullut luettua - Sinä&Minää vai Häräntappoasetta, Liksomia vai Janssonia. Pahinta silti ei ollut tekstin heikkous vaan se, että oivalsin äkkiä olevani pohjimmiltani se sama typerä teini edelleen. Olen ehkä oppinut tutkimaan tunteitani ja ajatuksiani hieman useammasta näkökulmasta ja ilmaisemaan itseäni täsmällisemmin (ja toivottavasti muutenkin kaikin tavoin kauniimmin, sujuvammin ja siten ettei näitä lauseita tarvitsisi kymmenen vuoden kuluttua hävetä ihan niin kamalan paljon), mutta ne tuntemukset itsessään eivät ole muuttuneet. Toisaalta viimeksi henkinen ikä -testi antoi tulokseksi 17 vuotta, joten ei kai tämän pitäisi mikään yllätys olla. Silti, kai sitä mielellään kokisi kasvaneensa ihmisenä edes hiukan.

Ei mahdu päähän yhtenäisiä kokonaisuuksia tänään. Olen vieläkin kuunnellut Davea. Pieni ja hento ote on jotain niin kaunista että herpaannun, ja sen on soitava monta kertaa päivässä. Ehkä vielä kerran ennen unta.

ratkaisematon

Näin yöllä unta, että entinen rakas ystäväni oli kuollut. Itkin ja vihasin niitä jotka olivat antaneet sen tapahtua. Katselin lehdestä hänen kuvaansa, keijukaismaisen kauniita kasvoja joilla väreili lopullisesti harhoille menetetyn sielun maanpintaa tavoittamaton hymy. Unessa oli naamioitumista myös, valheita ja valepukuja, metsää joka kauhistutti ja houkutti ja johdatti kuolemaan. En muista mitä itse siellä tein.

Olen ystävästäni oikeastikin huolissani, mutta en osaa puuttua asiaan eikä minulla kai ole oikeuttakaan. Joskus filosofiani sotii inhimillisyyttä vastaan. Teoria on kaunista ja puhdasta, todellisuus vaikeaa ja traumaattista.

Olen aina vain surullinen. Sekin on filosofiani vastaista. En tosiaan taida elää niin kuin ajattelen, enkä edes tiedä haluanko. Jokainen yritys selittää tunteita on tunteiden mitätöimistä. Analysointi estää kokemisen, siis suljen koneen nyt ja liikun kesään.

tyhjillään

En käsitä tätä autiutta. Olen tavannut ystäviä, hymyillyt kaikkein leveimmin, valinnut verhokankaita, maannut vatsallani nurmikolla, istunut parvekkeella juoruamassa myöhään yöhön, uinut likaisessa vedessä ja huomannut ettei lihaksissa enää ole voimaa, viihtynyt penkillä kadun aurinkoisella puolella ja polttanut olkapääni, kutistunut ulkoisesti, laajentunut sisäisesti, ilahtunut nilkkaketjun helähdyksestä joka askeleella, nähnyt kauneutta ja kuullut viisautta, täyttänyt päiväni tarvitsemattomuudella ja tiennyt kerrankin kaiken. Silti. Sama se mitä maailmassa tapahtuu, sisälläni on silti tyhjää; kimpoilen siellä laidasta toiseen ja jokainen törmäys rikkoo jotain lisää.

"Sä et ymmärrä" on vihoviimeinen herjaus, kaiken muun voin sivuuttaa mutta sitä en. Minä en aloittanut tätä hiljaisuutta.

ei niin mitään

Tänään on surullinen päivä, sellainen jona poltetaan sillat ja huomataan ettei saarella ole venettä.

kyynikon kyyneleet

Ja niin kuin piti olla paljon sanottavaa tänään, oikein odotin että pääsisin valuttamaan päivän aikana löytämiäni lauseita tänne, mutta onnistuin pilaamaan kaiken kuuntelemalla Davea. Davea kuunnellessa on tanssittava, hymyiltävä, itkettävä ja lopulta ryömittävä peiton alle tajuamaan, ettei osaa eikä osaa. Eikä edes tarvitse, koska kaikki on jo sanottu ja kaikki kaunis tapahtunut.

Koetan kerätä itseni ja ne lauseet kuitenkin. Voi mennä hetki.

pieniä autuuksia

Käyttökelpoisen kirjastokortin omistajuuden koko onni valkeni minulle vasta päivällä, kun muistin musiikkiosaston olemassaolon. Kolmessa minuutissa keräsin sylini täyteen ihanuuksia, joista ainoastaan Korpi Ensemblen levyä olen ehtinyt kuunnella. Olen tänä iltana ollut paha ihminen ja näyttänyt alaikäiselle sisarelleni väkivaltaisia elokuvia. Laadukas väkivaltaviihde lienee kuitenkin rakentavampaa katsottavaa kuin huonot kauhuelokuvat, jooko?

Huomaan etten osaa kirjoittaa jos joku toinen valvoo asunnossa.

sielun iloja

Asensin koneelleni DVD Profilerin. En omista paljon, mutta kaikki se vähäkin on tarkkaan mietittyä ja ennen muuta sielulle ravinnoksi. Katsokaa ihmiset elokuvia!

Täällä on käynyt lisää uusia lukijoita taas, ehkäpä Marinadin blogissa olleen mainoksen ansiosta (kiitos vain!). On tavallaan hauskaa huomata, ettei ihan itselleen vain höpöttele juttujaan, mutta toisaalta sen vangiksi on helppo jäädä, kytätä laskuria ja sijoitusta Blogilistalla, miettiä mitä voi sanoa ja miten, ja sopiiko blogikulttuuriin ollenkaan ja pitäisikö välittää edes. (Ehkei pitäisi, ehken välitä, mutta joitain asenteita sitä kai imee väkisinkin omaan olemiseensa muiden blogeja lukiessaan.)

Tänään on ollut kirkkaan muovin värinen päivä, hiekkaa ja nurmikkoa ja aurinkoa pilviharson takana, melko aivotonta oleilua, ei haasteita. En voi käsittää että huomenna on perjantai, miten nämä viikot menevät.

kevyemmin

Kofeiini amputoi kielen, ei sitä fyysistä sentään onneksi. Tänään on jo väljempää, ilma liikkuu, päätä ei kiristä.

Kesämuistoja:

Kaikkien aikojen kuumin kesä oli vuonna 1995. Olin kuudentoista, muutin pois kotoa kukkamekkoisena, irokeesipäisenä ja onnellisena. Kesä oli Ratsiaa, Chumbawambaa ja hajonneita maihareita joita korjailin ilmastointiteipillä; Provinssia, Messilää, Ilosaarta ja Ankkarockia; loputtomia kiljunmakuisia iltoja Kaivarissa; hetkessä ideoitu ja seuraavassa toteutettu liftireissu ympäri Suomen; elämää. Sen jälkeen mikään kesä ei ole tuntunut niin kesältä, ne ovat laimenneet vuosi vuodelta ja lyhentyneetkin jotenkin kai. Kymmenessä vuodessa sielu on kutistunut ja kuivunut, rusinoitunut vaikka räjähtää piti, paisua ja posahtaa ja sataa mehevänä vereslihana maailman ylle.

Miten kuivahtanut sielu saadaan kukoistamaan? Ei kai kiljussa uittamalla kuitenkaan?

halkeaisi taivas

Kuinka paljon matalammaksi voi matalapaine painaa? Valtaosa pinta-alastani viistää jo maata tämän raskaan ilman alla, pian levähdän tienposkeen kubistisena muodostelmana ellen sitä ennen sula kiehuvaksi lätäköksi parkkipaikan asfalttiin. Alkuillan syitä ja seurauksia: viisi minuuttia auringonpalvontaa parvekkeella - kolmen tunnin päiväunet joilta ei olisi herännyt omasta aloitteestaan. Kaikki on painavaa.

Kirjastoon asti jaksoin iltapäivällä, mutta kirjakassi täyttyi lähinnä robotti- ja autoaihein. Uhmaikäisen perässä viilettäessäni ehdin napata hyllyistä itselleni Plathia, Yarin lyriikoita ja Carrollin Liisan seikkailut Ihmemaassa, ja bonuksena vielä pari vanhaa Imagea. Velvollisuuslukemistakin pitäisi harjoittaa esseenkirjoitusmielessä, mutta en hektisen hyllyjenväliseikkailun aikana saanut edes kirjalistaa kaivettua laukustani. Huomenna uudestaan, tai ennen viikonloppua ainakin.

Kaipaan sosiaalista elämää. Päivät lähiössä ovat toki toiminnantäyteisiä, mutta puhuminen muutenkin kuin imperatiivein ja kieltolausein olisi varmaan virkistävää vaihtelua. En tunne täältä ketään - oikeastaan koko kaupungissa on jäljellä enää yksi ystävä jota voisin ajatella tapaavani. Ihmiset ovat muuttuneet liikaa, tai ehkä itse olen eri. Ei enää ole mitään sanottavaa vanhoille ystäville, kun väkinäisten lauseiden välissä roikkuu kaikki se mistä ei saa puhua. Tutustuminen on mahdotonta, epäilen motiiveja, kellään ei oikeasti ole syytä pitää minusta. En halua turhia tuttavia, osin siksi etten jaksa keskustella asioista jotka eivät kiinnosta minua, mutta myös siksi etten oikein hallitse rajanvetoa yleisen ja yksityisen puheen välillä. Lörpöttelen henkilökohtaisuuteni sujuvasti kenelle tahansa, joka vetelee oikeista naruista, ja juoruthan sikiävät sekunnin sadasosassa. En luota enää kehenkään. Vähiten itseeni.

Tänään on hankala olla, solmiudun ja vaikeudun ja jään odottamaan myrskyä.

kuiskaus yössä

Salavihkainen, toiveikas kuvitelma siitä, että osaisin taas ehkä kirjoittaa, saa melkein punastumaan. Onneksi olen hieman palanut, ja sitä paitsi yksin pimeässä, joten kukaan ei huomaa.

Olen niin odottanut tätä elämää, ja nyt se on tässä, avoimena edessäni, ja taas tuntuu että sen on oltava kirjainten marssia halki aution valkeuden, rivi riviltä omakseni vallatun. Että se olisi sittenkin, kuitenkin, tietenkin se ainoa oikea vastaus, tähän saakka ja tästedes, vaikka juuri nyt harhailenkin aivan muilla kentillä, takertuneena öljyväriin, puhdistamatta jäänyt tärpätinsyömä sivellin kädessäni.

En tiedä kuinka monta hyllymetrillistä epäverbaalinen parisuhde neljän vuoden aikana sanavarastostani tuhosi, mutta aion aloittaa täydennysoperaation aivan pian. Takki on tyhjä ja lepattaa kivasti, eikä kai tässä mitään syytä huoleen ole. Jos on aikaa tuijotella verhon kuviointia tai vihreää pitsinauhaa sanoja odotellessa, aikaa on.

kesäheilat

Paljastan nyt muutamia ehdottomasti (ja ainoastaan) kesään kuuluvia salarakkaitani. Lööppikamaa ei ole tarjolla, pieniä täyttymyksen hetkiä vain.

1. Milan Kundera. Viimeksi luin Kiireettömyyden, ja Olemisen sietämätön keveys on varmasti nautiskeltava taas piakkoin (jos siellä kirjastossa joskus ollaan toiminnassa). OSK kuuluu kesään niin kuin hyväilevänkevyt tihkusade ja ulkona kuivatetut lakanat. Rakastan Kunderaa, mutta vain kesäisin. (Talvisin voi siteerata, muttei koskaan lukea.)

2. Se: Pahaa unta? -albumi. Yari on eräs nolostuttavan usein unohtamistani sanoittajaihastuksistani, ja jotenkin juuri tämä levy puhuttelee alusta loppuun asti niin täydellisesti, että siteeraaminen on mahdotonta valinnanvaikeuden vuoksi. Pahaa unta? on kuulunut rakkaimpiin kesälevyihini jo vuodesta 1995, jolloin kännissä joiuttiin Varjoja joka ikisissä hipoissa illan päätteeksi muutaman synkkämielisen toverin kanssa. Yari (kuten Kunderakin) on niin terävä havainnoimaan ihmistä, että sen voi kestää vain kesäisellä ei-itsensä-vakavastiottavalla asennoitumisella.

3. Kauko Röyhkä, koko levytetty tuotanto 1990-luvun lopulle saakka (ja mikä ettei sen jälkeenkin, jos uudempia biisejä joskus kuulisi jossain). Jostain syystä en omista yhtäkään Kaukon levyä. En oikein ymmärrä miksi. Kauko on kesämiesten aatelia: svengaava, pirullinen, älykäs ja leikittelevä.

4. Toni Morrison. Rehevän, pimeän, syvän Etelän kuvaukset kolahtavat juuri kesäisin, ja etenkin helteellä. On ostettava vesimeloneja ja kuviteltava rämeiköt.

5. Donna Tartt. Viimekesäinen uutukaisihastukseni. Jumalat juhlivat öisin tuli luettua sattumalta kun ex-anoppi harvensi kirjahyllyään ja lahjoitti ylijäämiä meille. Pieni ystävä oli hämmentävän hieno myös.

6. Sylvia Plath, no, runot yleensäkin. Mutta varsinkin Plath. Ei niin kesäinen, mutta ehkä korttitalo romahtaisi jos Plathiin sekaantuisi pimeänä vuodenaikana.


(Pakko päästä kirjastoon. Pakko.)